Paljon tapahtuu. Aurinkoa ja vesisadetta. Kun hetkeksi ehdin istahtaa porukoiden kanssa ruokapöytään (vain noustakseni kohta ja juostakseni taas ihmisiä vastaan ja velvollisuuksia pakoon) äitikin sanoi, että eihän se ole nähnyt mua moneen päivään, kun aamulla aikaisin lähden ja yöllä taas tulen.
Sellaista se on.
Tämä Child of the revolution, "ihan reppureissaajapunkkari", miss valoteknikko lähti suureen tuntemattomaan, jonnekin minne ajoi tunnin ja missä nukuttiin savunhajuisissa makuupusseissa koulun lattialla. Kolme päivää nuorisoteatteria.
Hieman taustaa tähän:
On syksy 2015. Oon ollu koululla joka ikinen päivä yli kaheksan tuntia viimeiset kolme viikkoa. Homman nimi on Kuplat, Samken musikaali vuosimallia 2015. Kuukaisien työ ja panikointi ja sähellys tuotti tulosta: 3/3 loppuunmyytyä näytöstä ja paikka Ramppikuumeessa.
Sinne siis.
Duududududuu, sinne minne nenä vie.
Passit kaulaan ja makuupussit lattialle. Cristal Snow höpisemässä urastaan ja todellisuus seinien ulkopuolella. Ensimmäisenä yönä nukuttiin ehkä kolme tuntia. Syyttäkäämme liiketunnistinvaloa, joka rävähti päälle joka kerta, kun joku käänsi kylkeä. Lantiot mustelmilla aamupalalle.
Stage call: 8.30
Roudaus nro 6
Kolme laatikollista johtoja, rumpukapulat hukassa ja kolme rullaa jesaria. Valojakin niin vitusti, pöytä jota ei osata käyttää.
Mitähän tästä tulee...
Yliannostus teatteria ainakin.
Miks kaikki muut on niin hyviä ja me niin paskoja?
Se kertoo paljon. Ei mennyt ihan niinkuin stömsössä, ehei. Tekniikka petti heti ensimetreillä, se siitä sitten. Onneks meillä oli edes hyvät näyttelijät ja hyvät BIISIT.
Mustaa ja valkoista...
Sohvista rakennettu aulan kokoinen sänky, jossa makaa ihmisiä joka ilmansuunnasta nätissä kasassa, kahden yön univelat ja puolikkaat darrat, huutoa niin pitkään että korvissa soi. Opettakaa mutkin solmimaan kengännauhat, mikkeliläiset kuulemma osaa sen.
Onhan sekin jonkilaista onnea, väsyneet hymyt ja "me tehtiin se" -asenne. Joo. Kokemuksia; jotain mitä kertoa kiikkustuolissa. Se, kuinka läväytän herkkään kohtaan diskovalot päälle.
Tähän väliin mahtui vielä eräs torstai-ilta, jona tein extempore-vierailun YO-talolle sen jälkeen kun systerit katos bussien mukana kaukaisuuteen. Karvat pystyyn nostavan korkeaa laulua ja päälle hyppiviä kitaristeja, eli Shiraz Lane ja tanssimista.
Ja sitten on tapahtunut muitakin asioita, joista kertoa kiikkustuolissa.
Kuten vaikka se, kuinka rikoin lasillisen kuoharia päälleni erään orkesterin edessä.
"Are you alright?!"
"I'm alright but our champagne is down there!!"
Älkää välittäkö alkoholin hajusta.
Sosiaaliset kokoontumisajot. Kaikkia ihania ihmisiä ja paljon naurua. Mutta myös erittäin kyrpiintyneitä ihmisiä ja vittumaisia järkkäreitä, jotka ei vastaa kysyttäessä ja sanoo, että alaikäiset eivät ole ihmisiä.
Ihan hauskaa meillä lopulta oli. Thanks for the wine, Steve.
Paljon aurinkoa ja ahdistuspotilaita, joita pitää hoitaa piknikeillä rannassa. Ollaan Beautiful Messes ja tanssitaan kaduilla.
Thanks sis ♥
Ja sitten mennään taas.
Tapahtui erittäin surrealistinen 24 tuntia.Nyysin pizzat koululta, haistatin huilun matikanopelle ja juoksin bussiin.
Tavastian pihassa odotti aurinko.
Tän jutun voi kertoo joko tosi pitkän tai lyhyen kaavan mukaan, joten kerron sen lyhyen kaavan mukaan.
Michael ihmetteli miks me istutaan koko päivä siellä, joten käski meiät kuuntelemaan soundcheckiä. Jätkät ei enää muista edes miten omat biisit menee, joten kyselevät sitten meiltä. Basso taas niin lujalla että keesi tutisee.
Ai että me tunnetaan teiät biisit paremmin kuin te, ja tiedetään bändin liikkeetkin paremmin kuin te ite?
Superpowered Superfly ja se korkea ääni siinä. Saatoin haljeta onnesta.
Keikkailua, huutoa, toiset sfäärit, ne iänikuiset värivalot ja hymyt. Kyllä te tiedätte.
Aina paha on siellä missä se mainitaan
Lentosuukkoja bändin lähtiessä. Helastinen tapasi viimein tatuointinsa alkuperäisen artistin. Myönnä, että se on ihan paska kuva.
Mutta missä Sami? Naurettiin kippurassa tyhjällä kadulla. Siihen ilmestyi kolme kännistä nuortamiestä, ja kummallisen paljon niitä kiinnosti "kuka on bändistä ihanin". "Mites, mites noi matalat äänet? Sä iha varmaan tykkäät basistista eniten."
Lupauksia ei saa rikkoa, eikö niin? Ne lupas lähteä kunhan Sami tulisi. No, Sami tuli eikä ne häipyneet. Edes puolitotinen huuto ei tehonnut, nauratti vain. "Sami hei meitä häiriköidään täällä!!" ja aloin potkiä sitä yhtä persuksille. Herra Yaffan erittäin hämmentynyt katse pysäytti tilanteen.
"Nää on mun sukulaispoikii"
Ai.
Hups. Sori.
Silti se retale piirsi mulle taiteellisen näkemyksen Andy McCoystä. Lähde sinä sukuloimaan, me lähdetään viettämään yötämme Stadin kaduille. Kolmen aamubussiin oli pitkä aika vielä, meiän kolmen kopla nauruhumalassa.
Kello 01.30 ja hevonen keskellä katua.
The Riffissä kävi kuhina. Se kuhina lisääntyi aivan yhtäkkiä, Angela McCoy hääräsi siinä edestakaisin, joten Andynkin on pakko olla jossain, no tuossahan se, mutta kukas sen takana pyöriikään kameramiehen kanssa? Bam Margera. Me istutaan kaiken keskellä puulla päähän lyötyinä, kunnes on aika juosta Mäkkärin kautta bussiin.
Yöllä linja-autossa, yksi väsynyt matkustaja...
Auringonnousussa nukkumaan.
Aamulla, tai no, iltapäivällä kun heräsi, kaikki tuntui unelta. Sitä sitten purettiin systerin kanssa yömyöhään juustojen ja viinin kera. AH. Antaisin sulle hyvänyönpusun jos näkisin missä oot.
Sitten en tiedä tuliko lämpö paahtavasta auringosta vai seurasta, sen verran ihania typyjä ♥
Atomirottaa huudattaen pitkin kaupunkia, liian pitkät jätskijonot.
"Ei nää oo jäähyväiskuplia, nää on vaan hyväiskuplia!"
Ei oo jäähyväiskuplia, ei ♥
