Kermavaahto

[Kengät ja mieli nousee

ja pyörin pyörin pyörin

kuin tanssisin

lumihiutaleiden kanssa kilpailee vain hymyni

ja mahanpohjan kuplat

ANTAA PALAA

MINULLE ETTE MAHDA MITÄÄN]

Ufoloppuviikko täytetty onnenkyynelillä...

Sä naurat unissasikin

Karkasin suoraan töistä toiveuniversumiin, jossa juhlitaan skumpat kädessä kauniita ihmisiä ja niiden kirjoja; jossa minut MINUT on nimenomaan kutsuttu juhlimaan ja seuralaiset näyttävät taianomaisilta kukkapaidoissaan. Siinä universumissa Tuure Kilpeläinen laulaa Bowien Heroesia ja elämää suuremmat kylmät väreet kulkevat iholla

         Loputtomasti pehmeää ihoa

kun musiikki osuu kaikkiin oikeisiin paikkoihin, juuri siinä hetkessä, juuri siinä mielentilassa -
ja kauniit ihmiset ovat ihmeellisiä ja seikkailevat ihmeellisiä seikkailuita, joista voi kirjoittaa kirjoja.

Perjantaina en noussut sängystä muuta kun paistamaan lettuja. Ja juomaan punaviiniä.
Kermavaahto sotkee, sokerintahmeus jää huuliin.

"Ois järkevä mennä jo kotiin
Hullut ne vielä painaa
Lähdin tanssien, soitellen sotiin
Hullut ne vielä painaa
Naama on hymyssä kuin Dalai Lamalla
Seikkailunjano kuin Vasco da Gamalla
Öisellä silkkitiellä
Vielä mä löydän kotiin
Vielä mä löydän kotiin"

Lauantaina symbioosipojat symbiosisoivat ja lauloivat ja Maailman Rakkain istui vieressä ja näytti kauniilta ja Helsinki näytti kauniimmalta kuin koskaan sukkula-auton ikkunan takana enkä voinut muuta kuin itkeä ja olla ONNELLINEN, ihmeellisen ONNELLINEN ! ! !
Ja jukeboksista saisi parasta musiikkia, mutta meillä ei ole rahaa, kun rokkaripojat vie seikkailuihin.
Hämyilemään hämyjä. 

"Mä vaan istun ja ikuisuus vain on, en voi muutakaan"

Musiikki vyöryy yli ja vie mukanaan, hyökyaaltona tuo toispuoleiset virneet ja sydämentykytykset baarin reunoille, jossa saa pelätä vain vähän keski-ikäisiä juoppoja.
Hukutan sen kaiken kenties alkoholiin, mutta kuka keksi, että Fresita-pullo kädessä tanssiminen on niin mieltä ylentävää, varsinkin kun kaupungin valot kimaltavat alla?

Mielelläni tukehtuisin vaniljan tuoksuun (sun katseesi seuraa mua)

Ja ukot ne vaan hiihtää televisiossa.

Junan ikkunan takana pelkkä pimeys, kun koitan hellästi laskeutua takaisin todellisuuteen. Äiti laittaa viestiä, ettei ole nähnyt mua sitten torstaiaamun. Sorry mamma, mä menen nyt. Nuori, villi, vapaa, ja kaikkea muuta kliseistä, vähintään yhtä kliseistä kuin se kermavaahto.

Yhtenä iltana

Ohhoh.
Ohhohhoh.

Raksajätkän takinselässä luki "Smile!"

ja mä olin se hullu, joka virnuilee maantaiaamun ruuhkabussissa.

Syksy on uudistumisen aikaa. Jos kesän lopussa sanoin kaiken olevan tasaista, nyt tasaisuus katosi ryminällä. Horoskooppikin kertoi syys-lokakuun vaihteen olevan erikoinen.

Ja kuukausi myöhemmin olen jo aivan sekaisin.

Tuntematon voima yrittää kääntää mun maailmaa taas ylösalaisin aivan liian nopeasti.
Elän omassa Tooting Becin todellisuudessani, jossa krapulaiset mönkivät pöytien alta.
Sukeltelen pää edellä seikkailuihin. Nyt on mun vuoro.


Kaatosateen voima

Oma voimakkuus vaiko sittenkin voimattomuus

Elossa.

Hector - Yhtenä iltana

Tukholmalaiset eivät osaa bailata, ei vaikka kuinka The Rolling Stones käskee.
Me bailattiin siitä huolimatta. Ja vanhan kaupungin öiset sumuiset kadut ovat kauneimpia.

Kerron teille taas enemmän kun saan jostakin kiinni. Nyt aion olla ajattelematta liikoja.

"This time I let the fire burn out of control..."

Hotel Chelsea (ja ra(u)hattomuus)

Siinä unessa mulle annetaan lausunto, jonka mukaan olen liian surullinen ollakseni yhteiskuntakelponen, joten saan kuolemantuomion jottei yhteiskunnan tarttis huolehtia musta. Itken hysteerisenä koska en halua kuolla, en sillä tavoin.
Ja aina herään yltäpäältä kylmänhiessä.

Patti Smith vie mua toisiin maailmoihin.

Arki alkoi. Kummallinen, vieras arki, jossa en osaa toimia. Kaikki työ, jota lukiopohjalta saa, näyttää sisältävän likavedessä uimista. Lihaksiin ja mieleen sattuu.
Se saa mut kummallisen epätoivon valtaan. Tätäkö elämä nyt sitten on? Työpäiviä, joiden jälkeen kaikki tuntuu yhdentekevältä? Viikonloppuja, joiden ainoa tarkotus on nukkua univelkoja pois? Jos kaikki suunnitelmani kuivuvat kasaan, tiskaanko lounasravintolassa 40 vuotta, kuunnellen Iskelmältä soivia samoja kappaleita (niitä, jotka kaikki kertovat menetetystä rakkaudesta ja saavat kyyneleen silmäkulmaan)? Tulen päivä päivältä epätoivoisemmaksi ja turtuneemmaksi, ja haaveilen toisenlaisesta elämästä (siitä, josta Patti kirjoittaa)?
Ensimmäistä kertaa salakavala katkeroituminen näyttäytyy nuorelle wannabetaiteilijasielulle. Nään sen taas vilahduksina keski-ikäisten silmissä.
Tässäkö se?

En saa Diegoa Fridani rinnalle.

Samalla kaikki on saanu mut todella tarmokkaaksi.
Katsokaa, teen itse. En haihattele, vaan soittelen puheluita ja raadan niska limassa. Tienaan rahat joilla ostaa omat viinini. Teen.
Ehkei ketään ole luotukaan tiskaamaan tai nyppimään sukkanöyhtää uimahallin pesuhuoneen lattiakaivoista aamulla kello viisi, mutta ainakin mun sieluni huutaa tuskissaan ja kipristelee, enkä mä vaan siedä sitä. Mietin vain rahaarahaarahaa ja koitan häätää liian romantisoidun kuvan rahattomuudesta pois mielestäni. (Syytän siitäkin Pattia; taiteilijasielut, älkää lukeko Ihan kakaroita.)
Haihattelija.
Se mä taidan olla.
Luonteenlaatu: toivoton romantikko.

Samalla kaikki on pakottanu mut tiettyihin ajatusmalleihin. Joihinkin asioihin ei vaan voi vaikuttaa, ja niihin on kynsin hampainkin sopeuduttava, jos haluaa säästää itsestään edes jotain, säästää rakkaista asioista edes sirpaleita.
Määrittelin rakkauden uudelleen. Siihen liittyy karvaiden kyynelten nieleminen, syvään hengittäminen ja pohjaton luottamus. Se luottamus on vaan pakko olla. Luottamus, että lopulta kaikki on niinkuin pitää, ja että kiertoradat eivät muutu.

Mutta Fridahan teki taidettaan jo ennen kun sai Diegonsa.

Zoe, the meteorite

Olenko koskaan kertonut pienestä meteoriitinpalasestani?

Siitä, joka istuu pienessä lasipurkissa pienen lipastoni päällä? Pieni minä kiikutti sen Lontoon luonnontieteellisestä museosta vuosia sitten, niitä kun sai muistaakseni kuuden punnan kappalehintaan sieltä ostaa.

Tuo pieni kiven ja metallin sekainen möykky painaa kokoonsa nähden suhteettoman paljon ja tarkkaan katsottaessa on kummallisesti koostunut. Tuo pieni meteoriitinpalanen on matkannut ties kuinka monta miljardia vuotta avaruudessa vain päätyäkseen pienen suomalaistytön pienen lipaston päälle pieneen lasipurkkiin. Se tekee kenties hieman surulliseksi.

Välillä vain pysähdyn juttelemaan sille, ja toivon, että se kertoisi joitain omia tarinoitaan minulle.

Jestas siitä on aikaa kun viimeksi kirjoitin. Kesä tuli ja on jo menossa, mikäli täällä koskaan olikaan. En edes tiedä, mistä alottaa kaikkea kertomaan. 

Vastavalmistunut.

Sain valkoisen lakkini. Kolmen ällän ylioppinut kuittaa ja kiittää, ettei siihen helvetinkoloon tarvitse enää palata. Joitakin ihmisiä tulee ikävä; suurinta osaa ei. Varmasti aika kultaa nämäkin muistot, mutta juuri nyt päällimmäinen tunne on helpotus. Mä tein sen. 

 

Lontoo.

Katjan kanssa otettiin suunnaksi tuo niin kovin rakas kaupunki, jonka sykkeeseen on helppo tarrautua. Kesän ihmismassoissa ja tukahduttavan kuumissa metroissa puikkelehdimme, rakastimme Brick Lanea, kuuntelimme kulmapubin pikkubändiä soittamassa Dire Straitsin Sultans Of Swingiä ja ihastelimme yön valoja Piccadilly Circuksella. Kun koneen pyörät nousevat kiitoradasta, haikeus. Vain haikeus. 

MUSIIKKI.

Sen riemujuhlaa. Elämää suurempia bändejä. 

Jokin ihan uusi virtaa suonissa, kun katselet jotakin, minkä piti olla mahdollista not is this lifetime ja 55 000 ihmistä mylvii takana. Kun Duff McKagan virnistää sinulle, tai ainakin luulet niin, ja Axl on melkein tarpeeksi lähellä koskettaa. Kun biisi biisiltä tunnet hajoavasi ja lopuksi koitat vain riehua sen kaiken takaisin kasaan.

(Spoiler: ei onnistunut)

This I Love

Estranged

Don't Cry

Patience

Ja se sinivalkoinen konfetti.

(antakaa anteeksi kliseet)

"Said, sugar, take the time

'Cause the lights are shining bright

You and I've got what it takes

To make it, We won't fake it,

I'll never break it

'cause I can't take it"

Tiedättekö sen, kun sähkön voi tuntea ilmassa? Ihmismassa alkaa painautua selkään mutta odotus vie huomion hapenpuutteelta. 

Ja sitten se sähkö purkautuu tuhansina salamoina.

Tai tässä tapauksessa kai liekkeinä.

Voi hyvä helvetti.

Olen pahoillani kaikkien teidän puolesta, jotka ette tätä nähneet. Ei mulla siitä paljon muuta sanottavaa ole. Jumaliste mikä keikka, ajatuksesta kulkee edelleen pieniä sähköväreitä iholla.

Tässä jonkun toisen näkemys asiasta; ei lisättävää.

"Gotta-gotta-go-go light up the ignition

Gotta kill that sacred cow

Please spare me all of your futuristic visions

''cause I gotta get some action

Gotta get some action now!"

Sitten on tietenkin ne perinteiset viisi idioottia. Mitä mun kesäni olisi ilman niitä? (Mitä mun elämäni olisi ilman niitä?)

Hyviä ystäviä, uusia ystäviä, paljon kilometrejä, autolla auringonlaskuun ja musa kovalle. Naurua, ilveilyä, haleja. Kaiken hyvän ja hullun ja hullunhyvän alku ja juuri. 

"We were all insane and the sound rang true

And we changed our names like the good ones do

I met you - on the old King's road"

(Jätän kertomatta esimerkiksi hyvin hyvän Kuopion: kolme päivää, turhan monta pulloa viiniä kolmelle tytölle, turhan monta bändiä, turhan vähän nukuttuja tunteja, turhan kylmää vettä kun kahlaa aamuneljältä auringonnousussa järveen. Yeah, en taida kertoa.)

Ja kaikki ne tuhat muuta asiaa, joita olen tehnyt. Vesisateessa.

"Zoe's gotta go

Take her to the show

Zoe is a weirdo"

Ne unelmat, joista puhuin?

Niille kävi vähän hassusti. Meni asiat solmuun. Turhauduin. Vihastuin. Annoin asian olla, ymmärrän kyllä. Niin, ne unelmat ainakin juuri siinä muodossa on tältä erää haudattu. 

Huom! vain tältä erää.

Mitähän teille vielä kertoisin... 

Kaikki on tasaista. Ehkä vähän paskaa, mutta tasaista. Tasainen on aina hyvä.

Mutta miksi se tekee kipeää?

Nyt katson vain, mitä seuraavilla viikoilla on tarjottavanaan. 

Toivon, että se pieni meteoriitinpalanen lasipurkissa on onnellinen että sai asettua paikoilleen.

Rakastakaa toisianne.

Kim Kardashian -hämähäkki ja muut yön eliöt (as Heidi said)

En tiedä, onko levottomuus tarvetta pysähtyä vai liikkua. Sen tiedän, että kaikki tuntuu vieraalta, eikä päiviin saa otetta.

(Olo on kuin muikku Kampin lattialla)

Yritin kadota kartalta tai kadota kokonaan, ja silti oikein mitään en karkuun päässyt. Huono omatunto ja pari vihaista puhelua ja hitaita päiviä. Ajatus ottaa ylivaltaa ja jättää tunnottomuuden tilaan, kun arki on samaa oravanpyörää ja todellisuus pysähdyksissä kehäkolmosen ulkopuolella. Hard Rock Cafén Southern Rock maistuu kesältä ja jotenkin lohdulliselta, tai sitten sen on vaan se viski. Tunnen itseni loiseksi sama se missä olin.

(Paskan rajamailla)

Miksi on niin vaikea olla onnellinen? Onko pääni tosiaan näin viallinen?
Hetkittäin stadin värikkäät talot tosiaan ovat värikkäitä, useimmiten vain harmaita, kuten koko kevätkin.

(Piukea on hirveä sana / Papa erektus -mandariiri / Kuutiot kullistuvat)

Kiistelyä siitä onko koti ihmiset vai ei.

(Kamalin tunne on maata pikkutunneilla hereillä juuri siinä missä haluaakin, mutta ilman lupaa ja voimia koskettaa)

"On olemassa asioita / niin kipeitä ja vaikeita / ettei niistä puhumalla selviä"

Ryan Adams - No Shadow

Oma M-junani

Takkuiset mukasiniset hiukset, joissa on ainakin kuuden sentin juurikasvu.

Patti Smithin lukeminen on kuin vahvojen särkylääkkeiden ottaminen: valheellista rauhaa.
(Miten tammikuisen Turunreissun junalippu on päätynyt kirjanmerkiksi?)

Levottomuusmelankolia ei jätä rauhaan. Painostava ilma painaa kasaan, joku ei ole aivan siellä missä pitäisi, en vain keksi mikä. Ikävä on, ja kulmat kurtussa. Pakotan itsestäni ulos asioita ja pakoilen ihmisiä.
Hauraat luut eivät kolistele enää näillä räsymatoilla, eivätkä missään muuallakaan. Tuhat kukkaa peitti mummon leposijaa ja se valheellinen rauha meidän mieliä. On kummallisen raastavaa katsella niin hauraita ihmisiä.

Mutta oletteko koskaan kuulleet siitä, että jos uskoo unelmiinsa, ne toteutuvat? Mä olen joskus kuullut. Mä päätin kokeilla, sillä yrittänyttä ei laiteta. Kokeilin, ja kenties onnistuin.
Kerron heti, kun on jotain kerrottavaa. Nyt vain uskon ja toivon, että pysyn nuoralla.

(Olen tuhoon tuomittu, kun haluan näyttää ilta-auringon kultaamat puut sinulle)

Siihen saakka, olen vain ja toivon. Katoan kartaltakin kai, päästän jännitteestä irti, toivon. Lasken sykettä, toivon. Vedän henkeä, kuten käskit minun tehdä. Syön porkkanoita. Selaan sivuja.

Kappale kulkee nimellä Hallelujaa.m4a, ja juuri nyt se on ainoa asia mikä mua voi rauhoittaa.

Levottomuuden linnakkeessa.

Kun lattia tärisee

Aion kertoa teille värivaloista.
Basson sykkeestä.
Leveistä hymyistä.
Siitä, minkä jokainen teistä varmasti tuntee.

Kun odotus väreilee ilmassa, alkoholinhuuruisena tai ei.
Kun lämpö leviää kehoon.
Kun He astelevat lavalle.
Kun hymyt avaavat mielen ja sulattavat sydämen.

Kun sokaistut kimalluksesta, kultaisen pikkutakin tai kitarankaulan tai hiusten glitterin.
Kun käsi lyö ilmaa, uudellleen, uudelleen ja uudelleen.
Kun jalka vispaa, kun lyöt tahtia.
Kun kurkottelet värivaloja.
Kun ne värivalot välkehtivät takaisin kitaroista, bassoita, rummuista, silmistä.
Kun karkaat hetkekesi muualle,
kun et tunne kipua.
Kun tunteet vievät mukanaan, kun tahdot jäädä siihen, kun toivoisit sitä.

Kun kaikki saa olla juuri niin monimutkaista tai yksinkertaista.
Kun muulla ei ole väliä,
kun kerrankin osaa olla hetkessä.

Kun kliseet ovat totta,
kun rummut ovat sydämensyke,
kun melodia virtaa suonissa,
kun olet yhtä ja samalla yksin omassa maailmassasi.

"...ja katso,
Hengitä sisään se basso"

Ja sitten vielä tämä

[kliseevaroitus]
Sä pilkit vasten ikkunaa, ilta-aurinko välkkyi sun silmäluomilla, ja kuulokkeesta kuului "You're beautiful".

"I saw an angel

Of that I'm sure"

Kaikkea sellaista, kimaltavia silmäripsiä ja pyöriviä valoja.

Pieni askel tuntemattomaan, nyt aion vain kellua.

Taas tulee kevät. Linnut laulaa jo meidän ikkunan alla.

Seikkailimme taas. Hymyilyttää ajatuskin, olimme ihan sekaisin. Ei kukaan tee tällaista, ja silti me hyppäsimme bussiin kohti Kuopiota.

"Ameebaleivät tulille"

"Pullia! Vaivaa sitä taikinaa!"

"Mä vaivaan vaan bändin jätkiä..."

[Huomioi: älä laita pientä hametta savolaiseen kuppilaan.]
Keräilimme ilonhippusia pöydältä ja nuokuin vasten olkaasi.

Hmmh. Hahhahhahahahhah!
Iltaa ei voi sanoin kuvailla, se pitäisi kokea. The Porno Funkers. Fuusioi kaksi orkesteria, ilman treenejä, ilman varoitusaikaa, mutta nuoruuden ja musiikin innolla ja kiiluvilla silmillä. Ripottele lavalle settilistoja, biisien sanoja ja humaltuneita muusikoita (nuoruudesta/viinistä/rumpukompista) paidat auki ja anna vapaat kädet. Saat paljon tukkaa, aurinkolaseja, Gunnareita, Paranoidin, Stayin' Aliven, Tragedyn kitarasankarin laulamana ja liian pitkälle jatkuneen illan. Saat naurua ja tarinoita. Ja Get On'in.
Ootko koskaan tiputtanut cokislasiin mentoseja? Yeah. Sellaista.

Söpöimmät kahvilat ja kuivuneet irtokarkit. Väsymys ja outo pop-musa. Laakeaa ja leveää Kuopion katua, loputtomiin.
Ja se ilta-aurinko ripsissä.

Muusta en muista.
Muistan lasillisen liikaa viiniä Seinäjoen yössä ja jäähyväishalin; turvallista matkaa pojat. Seuraavan päivän Sydämetpysäyttävän naisen ja sen, kuinka vedin hameeni korviin yleisön edessä, kikatuksen ja kevääntoivottelut. Muistan kuinka repun purkaminen oli seikkailua. "Kohta sä löydät sieltä varmaan jonkun kitaristin!"

Sitten piti lukea, lukea niin maan perkeleesti. Kirjoittaa kunnes silmiin sattui ja eväsretkeillä kahdensadan muun kanssa koulun liikkasalissa. Tahdonvoima tahtoi loppua.
"En selviä", olin varma siitä.
Selvisin kuitenkin.

Nyt aion vaan olla.

Samalla pitää miettiä vähän liiankin syvällisiä.
Kun vahvasta ja järkkymättömästä tulee heikko ja hauras ja paperinohut, joka hädintuskin hengittää, on niin kovin vaikea pysyä kasassa. Kun runoilijapappa ei enää lausu samaa runonpätkäänsä lähtiessämme vaan puhuu lämpöisistä käsistä, ja sairaalan ranneke kiertää ohutta rannetta, on pakko juosta ulos ja antaa tulla. Tahtoisin huutaa. Kun mummo, joka on aina laittanut ruuat alusta asti itse, joutuu letkuruokintaan ja muiden juotettavaksi, ei auta kuin käpertyä lattialle ja toivoa ettei hajoa.
Sanat ei riitä.

En oikein tiedä miten päin olla.
Onko missään mitään järkeä? Eipä kai.
Nyt saan valvoa öitäni miettimässä ja tulla hulluksi, jos niin tahdon. Taidan tehdä sen tahtomattanikin.
Ristiriitaista. Levollisuus laskeutui, mutta. Hengittämiseen pitää keskittyä. Universumin tähdet eivät ihan vielä lämmitä.
Kaikki on niin kovin hyvin, ja sinullekin sen kerroin, ja silti... Kolme pistettä. Ikuiset kolme pistettä.
Lauseetkin ovat niin kovin lyhyitä.

Opettelin sitomaan turbaanin ja rajaamaan huuleni entistä tarkemmin. Opettelin hengittämään uudestaan ja imemään ilmaa pillin kautta, kun aallot huuhtoo yli. Opettelin istumaan aloillani ainakin kuusi tuntia ja avaamaan suuni kun minulla on asiaa. Opettelin lukemaan silmiäsi ja otsan uurteita.
Palapelejä en osaa koota.

En aio olla kukaan muu.

Päivä 36

Rakkautta on se, kun toinen soittaa ja kysyy onhan kaikki hyvin, kun oli niin kovin huolissaan.

Baby steps, baby steps. Uusi universumini on vielä hatara ja viileä. Silti siihen mahtuu hymyjä ja haleja ja kitarariffejä, ja niitä rakkaudentäyteisiä nebuloita joissa tähdet syntyvät.
Miten mä voin kertoa kaikki tarinani, kun niitä on niin paljon ja monessa eri sopukassa, ja vielä päällekäinkin ne menevät?

Aloitetaan siitä, mistä aina kaikki alkaa ja mihin kaikki aina päätyy: musiikista ja Eräästä Nimeltämainitsemattomasta Orkesterista. Hei te viisi - teihin turvaan nyt, kun sinä tai minä ei jakseta. Olkaa mun ilo, edes hetken.
Törmäyskurssihaleja ja soundchecknaurua, koittakaas nyt opetella ne biisienne sanat. Näytätte vähän apinoilta kun tuollain tanssitte. Kamerallani on tapana ikuistaa välkkyvät hymynne ja ympäriinsä pomppivat pörröt, kun hattu unohtuu kotiin.
Autot ja bussit nielee kilometrejä, unitunnit vähenevät. 1300 kilometriä viikonloppuun. Oikeastaan se loputon bussissa istuminen on rentouttavaa, saa saattaa kaikki alotetut ajatukset loppuun. Mukavampaa se silti on seurassa, jossa kuunnellaan Davea ja syödään vegehamppareita. Reissut sulautuvat toisiinsa, nauruihin jää koukkuun ja siksi taas mennään. Kaksi viikkoa jäljellä. Eräs matka päättyi rakkauteen, kun vieruskaverin koira hyppäsi syliin ja nukahti siihen. Siinä sitten torkuimme molemmat, väsyneet takkuiset matkalaiset.
Kolmen päivän humalatila oli hyvä lopettaa siihen, kun herra basistiherra ilmoitti mun olevan nero. Aijaa, kerta se on ensimmäinenkin kun joku niin sanoo. Mistä moinen kunnia? - Siitä videosta. Ja lupaan kyllä tehdä siitä ammatin, älä sinä vaivaa sillä pörröistä päätäsi.
Michael Monroe - Love song
Huoh. Hengittäisin sisään näitä hippusia vaikka joka päivä, jos saisin. Pienet onnenhiluni. Nauravaiset, muusikonkätiset iloukkelit, paukuttakaa menemään. Me tullaan perässä.
Lässynlää. Rakastan.

Joka ilta kun keikka loppuu

Ja päättyy muusikon työ

Niin Makkosetkin nukkuu

Ei Karl enää rumpuja lyö.

On kitarat koteiloissaan

Ja bassokin hiljenee

Blondikin suunsa sulkee

Ja unille hiippailee.

Jatkakaamme sitten asioihin, jotka eivät toistu ja jotka kuplivat mahanpohjassa.
Kestomakkara - voi vittu mun peruna on lattialla. Lentävät lauseet ja lentävät lasit.
Karkitkin lentelivät, rekoista Hämeenkadulle. Sitä ennen opet lauloivat Aikuista naista ja me vanhukset huusimme että AAMUJA ON JÄLJELLÄ NOLLA! Konfetti lensi ja me huusimme, jätimme äänekkäät jäähyväiset Samkelle. Avaruuskypäräni sisältä katselin alla vellovaa ihmisjoukkoa, joka kassit auki kalasteli karkkeja. Oli helppo olla iloinen. Tanssimme opettajien kanssa pikkutunneille, Jounikin pyöritti ilmassa ja uhkaili valtaavansa DJ-kopin, ja sitten matkustimme kännisinä laivaan, jonka buffeepöydässä meidät kyllä kuuli.
"Toinen lukio huutakaa meille!"
Se mitä abiristeilyllä tapahtuu, se abiristeilylle jääköön. Kuka sammui minnekin, kuka tanssi missäkin, kuka onnistui köyttämään itsensä sänkyyn kiinni. Ei heikkohermoisille.

Kaikkeen tähän kietoutuu myös ne tekotaiteelliset runot ja laulun sanat, jotka tuntuvat sisäelimissä, ja sateen tuoksu ja aamukolmen kyyneleet.

"Oispa mulla ikioma avaruusalus

Kun mietin mitä oli avaruus alus

Ja mitä me oltiin"

Juuri nyt kaikkea rakennetaan palasista, säännöt laitettiin uusiksi, pää laitettiin uusiksi. Baby steps. Luodaan uutta ja totutellaan vanhaan. Kukkalakanoissa mietistkellään, mihin tämä kaikki menee vai meneekö minnekään.

Olen palasina. Ole hellä.

Kippurassa ja sylikkäin, otsat vastakkain. Mikään ei ole pitkään aikaan osunut yhtä syvälle kun Edictin uudet biisit, aivan yhtäkkiä ne iskivät. Kuin omia ajatuksia olisi kuunnellut. Näinkö minä muutun?

"Olen palanut halusta suudella sinua

Kuunnella sinua

Nyt olen elämäni kirjan uudella sivulla

Oppineena tuntemaan kipua

Sietämään sitä

Tulenko koskaan tietämään

Mitä silloin ajattelit

Kun hiljaa tajunnastani ulos sanat revit

//

Irti kahleista repäisen kädet

Tulen olemaan onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin

Menneisyyttäni muuhun kuitenkaan vaihtais en

Irtaudun ajasta joka minua vuoden kituutti

Riisun yltäni ne kuolleet minuutit"

EDICTI - KUOLLEET MINUUTIT

Tyttöset oli yökyläilemässä. Liikaa ruokaa, kynsilakan haju ja siskonpeti. Grigio Girls -versio kitaralla, josta puuttuu kieli, oli meidän oma ja äänet soi vaikka nuotit eivät osu. Rakastan teitä.
Tällaisia pieniä iloja, niistä mun universumissani uinuvat tähdet syntyy. 

Kuvia ette saa, niitä on aivan liikaa. Mummoutuneista basisteista ja karkeilla kuorrutetuista kaduista ja yöllisistä busseista ja koirista ja leteistä ja kynsistä ja merestä ja Aurajoesta ja kukkasista hiuksissa ja viinilaseista ja pikkuveljestä frakissa ja siitä pehmolelukoirasta, joka yöllä odotti kotiinpaluuta Monroes-paita päällä.

Tämä tarinankertoja on hieman ulapalla. Kaikki pienet hetkeni, kaikki hassut runoni, kaikki on jäänyt matkan varrelle. Kaljanhajuiset villasukat, irtokarkit ja se hetki, kun pitäisi alkaa kriiseillä olemassaolosta. Yritän elää hetkessä ja sen, mitä päähän tulee. Kohta menen taas, katoan kuukaudeksi ja tulen takaisin kirjoittamaan samat tarinat. Oma pieni piirini pyörii, huokaukset syvenevät ja kasvot kalpenevat. Kesä on tulossa.

Päivä 36: haparoin mutta selviän. Universumi laajenee, miksei siis minunkin.

Sinun takias oon taipunut

Joskus loppuu sanat.
Joskus on vaan halit jotka kestää ja alkaa sit uudestaan, syli josta ei halua pois, vaikka sanotkin haisevasi pekonille ja työpäivälle.
Joskus on niin arka olo ettei uskalla päästää ääntäkään, joten nauraa vain ylösalaisin ja toivoo että toinen ymmärtää.
Joskus on pieniä verisiä sydämiä käsivarressa ja taas lisää haleja, ei edes kyyneleitä mutta helpotus.
Joskus on vaatteita kasoittain lattialla ja tykyttävä sydän ja hukkuneet ajatukset.
Joskus on yhteisymmärrys ilman ääntä tai kirjaimia ja vakuuttelevat inahdukset.
On sinä, ei joskus vaan aina.

Joskus sitä mokaa taas niin totaalisesti.

Hävettää. 

Niin helvetisti.

Mutta en saanutkaan huutoja vaan haleja ja huolta, joten ehkä mulla on toivoa.

(Toivoa on niin kauan kun te olette)

Eikä siinä vielä kaikki. Vuosi 2016 loppui melkein kuukauden myöhässä. Tammikuulla oli vielä paljon muutakin mun pään menoksi.
Joskus huomaa vaan sylkevänsä sanoja, jokainen tarkkaan harkittu ja mitattu mutta silti niin automaattinen, aito. Joskus on tyhjiö ja vain kelluu siinä, kaukana kaikesta.
Todellisuus muuttui hieman, ja mistä tahansa todellisuudesta olikaan kyse, vannon etten ollut osa sitä. Oma universumini teki täyskäännöksen, laajenemisen sijaan alkoi kutistua taas kasaan.
Joku hyppäsi tielle, sanoi että nyt helvetti hengität.
Eihän tässä ole mitään hätää.
Koko maailman alleen peittävä sysimusta pelko, ja kaikki on kuin pyörremyrskyä, ympäri ja ympäri kiertää ajatukset ja kysymykset. Totuus oli mitä oli, ja se oli nieltävä, kaikkien. Sellaisena kun se on, minkä mä sille voin. Totuus on totuutta, vaikka sekavaa ja maistuu karvaalle.

"And for all this pantomime

You should see the state I'm in

I couldn't heal myself with time alone"

Silti usko ja ymmärrys ihmisen hyvyyteen ja sydämellisyyteen, aina kuitenkin lopulta ja kun tarpeeksi välittää, saa mut ihmetyksen valtaan. Joillekin on vaan luotu pesisräpsän kokoset sydämet.
Kysyit olenko onnellinen, vastasin että kovasti yritän.

rakkaus, rakastaa,

paskaa, pakottaa, satuttaa, silpoa

"Ja minä luopuisin

kaikista lupauksistani

ja tolkun äänen toiveista

jos sä olisit vielä pienimmän hetken mun

Ja minä luopuisin

pyhistä päätöksistä niin

ja näistä ihmisistäkin

jos sä olisit edes pienimmän hetken mun"

Huulia myöten pinnan alla.
Kolme sanaa ja hymy muuttaa kaiken, ja samalla ei mitään. Kaikki on kuten ennenkin, todellisuus ympärillä vain muuttu, kuten sillä tapana on.

Hyviä puolia?
Velvollisuuteni kuluttaa Samken penkkejä on aikalailla ohi. Enää muutama koe ja kirjoitukset ja sitten ollaan vapaita siitäkin perslävestä. Ja viestintälinjakin täytti 20 vuotta, oli kukkia ja juhlapukuisia vieraita. Kerta se on ensimmäinenkin, olla päissään koulun kuohuviineistä.
Oli myös jäähallillinen ihmisiä laulamassa madoista ja valoista, ja siitä kuinka meidän kaikkien sisällä on valtameren kokoinen voima. Matomontun syövereissä on hyvä käristää itseään pyroissa. Kiitos Katja, kiitos Apulanta.
Syntymäpäivä oli kaunis ja päällystetty kukkatapetilla ja naurulla. Horoskooppikirjoja ja rakkausrunoja. Kiitos mimmit. Ootte rakkautta.

"Jos olisimme kaikki hieman lihavampia, olisimme hieman lähempänä toisiamme."

Maailma on edelleen helvetin pelottava ja kylmä paikka, mutta siinä on edes vähän kevyempi kulkea.

Luvatkaa mulle, että pysytte aina totuudessa. Silloin ei raahaa mukanaan mitään ylimääräistä.