Hotel Chelsea (ja ra(u)hattomuus)

Siinä unessa mulle annetaan lausunto, jonka mukaan olen liian surullinen ollakseni yhteiskuntakelponen, joten saan kuolemantuomion jottei yhteiskunnan tarttis huolehtia musta. Itken hysteerisenä koska en halua kuolla, en sillä tavoin.
Ja aina herään yltäpäältä kylmänhiessä.

Patti Smith vie mua toisiin maailmoihin.

Arki alkoi. Kummallinen, vieras arki, jossa en osaa toimia. Kaikki työ, jota lukiopohjalta saa, näyttää sisältävän likavedessä uimista. Lihaksiin ja mieleen sattuu.
Se saa mut kummallisen epätoivon valtaan. Tätäkö elämä nyt sitten on? Työpäiviä, joiden jälkeen kaikki tuntuu yhdentekevältä? Viikonloppuja, joiden ainoa tarkotus on nukkua univelkoja pois? Jos kaikki suunnitelmani kuivuvat kasaan, tiskaanko lounasravintolassa 40 vuotta, kuunnellen Iskelmältä soivia samoja kappaleita (niitä, jotka kaikki kertovat menetetystä rakkaudesta ja saavat kyyneleen silmäkulmaan)? Tulen päivä päivältä epätoivoisemmaksi ja turtuneemmaksi, ja haaveilen toisenlaisesta elämästä (siitä, josta Patti kirjoittaa)?
Ensimmäistä kertaa salakavala katkeroituminen näyttäytyy nuorelle wannabetaiteilijasielulle. Nään sen taas vilahduksina keski-ikäisten silmissä.
Tässäkö se?

En saa Diegoa Fridani rinnalle.

Samalla kaikki on saanu mut todella tarmokkaaksi.
Katsokaa, teen itse. En haihattele, vaan soittelen puheluita ja raadan niska limassa. Tienaan rahat joilla ostaa omat viinini. Teen.
Ehkei ketään ole luotukaan tiskaamaan tai nyppimään sukkanöyhtää uimahallin pesuhuoneen lattiakaivoista aamulla kello viisi, mutta ainakin mun sieluni huutaa tuskissaan ja kipristelee, enkä mä vaan siedä sitä. Mietin vain rahaarahaarahaa ja koitan häätää liian romantisoidun kuvan rahattomuudesta pois mielestäni. (Syytän siitäkin Pattia; taiteilijasielut, älkää lukeko Ihan kakaroita.)
Haihattelija.
Se mä taidan olla.
Luonteenlaatu: toivoton romantikko.

Samalla kaikki on pakottanu mut tiettyihin ajatusmalleihin. Joihinkin asioihin ei vaan voi vaikuttaa, ja niihin on kynsin hampainkin sopeuduttava, jos haluaa säästää itsestään edes jotain, säästää rakkaista asioista edes sirpaleita.
Määrittelin rakkauden uudelleen. Siihen liittyy karvaiden kyynelten nieleminen, syvään hengittäminen ja pohjaton luottamus. Se luottamus on vaan pakko olla. Luottamus, että lopulta kaikki on niinkuin pitää, ja että kiertoradat eivät muutu.

Mutta Fridahan teki taidettaan jo ennen kun sai Diegonsa.

Zoe, the meteorite

Olenko koskaan kertonut pienestä meteoriitinpalasestani?

Siitä, joka istuu pienessä lasipurkissa pienen lipastoni päällä? Pieni minä kiikutti sen Lontoon luonnontieteellisestä museosta vuosia sitten, niitä kun sai muistaakseni kuuden punnan kappalehintaan sieltä ostaa.

Tuo pieni kiven ja metallin sekainen möykky painaa kokoonsa nähden suhteettoman paljon ja tarkkaan katsottaessa on kummallisesti koostunut. Tuo pieni meteoriitinpalanen on matkannut ties kuinka monta miljardia vuotta avaruudessa vain päätyäkseen pienen suomalaistytön pienen lipaston päälle pieneen lasipurkkiin. Se tekee kenties hieman surulliseksi.

Välillä vain pysähdyn juttelemaan sille, ja toivon, että se kertoisi joitain omia tarinoitaan minulle.

Jestas siitä on aikaa kun viimeksi kirjoitin. Kesä tuli ja on jo menossa, mikäli täällä koskaan olikaan. En edes tiedä, mistä alottaa kaikkea kertomaan. 

Vastavalmistunut.

Sain valkoisen lakkini. Kolmen ällän ylioppinut kuittaa ja kiittää, ettei siihen helvetinkoloon tarvitse enää palata. Joitakin ihmisiä tulee ikävä; suurinta osaa ei. Varmasti aika kultaa nämäkin muistot, mutta juuri nyt päällimmäinen tunne on helpotus. Mä tein sen. 

 

Lontoo.

Katjan kanssa otettiin suunnaksi tuo niin kovin rakas kaupunki, jonka sykkeeseen on helppo tarrautua. Kesän ihmismassoissa ja tukahduttavan kuumissa metroissa puikkelehdimme, rakastimme Brick Lanea, kuuntelimme kulmapubin pikkubändiä soittamassa Dire Straitsin Sultans Of Swingiä ja ihastelimme yön valoja Piccadilly Circuksella. Kun koneen pyörät nousevat kiitoradasta, haikeus. Vain haikeus. 

MUSIIKKI.

Sen riemujuhlaa. Elämää suurempia bändejä. 

Jokin ihan uusi virtaa suonissa, kun katselet jotakin, minkä piti olla mahdollista not is this lifetime ja 55 000 ihmistä mylvii takana. Kun Duff McKagan virnistää sinulle, tai ainakin luulet niin, ja Axl on melkein tarpeeksi lähellä koskettaa. Kun biisi biisiltä tunnet hajoavasi ja lopuksi koitat vain riehua sen kaiken takaisin kasaan.

(Spoiler: ei onnistunut)

This I Love

Estranged

Don't Cry

Patience

Ja se sinivalkoinen konfetti.

(antakaa anteeksi kliseet)

"Said, sugar, take the time

'Cause the lights are shining bright

You and I've got what it takes

To make it, We won't fake it,

I'll never break it

'cause I can't take it"

Tiedättekö sen, kun sähkön voi tuntea ilmassa? Ihmismassa alkaa painautua selkään mutta odotus vie huomion hapenpuutteelta. 

Ja sitten se sähkö purkautuu tuhansina salamoina.

Tai tässä tapauksessa kai liekkeinä.

Voi hyvä helvetti.

Olen pahoillani kaikkien teidän puolesta, jotka ette tätä nähneet. Ei mulla siitä paljon muuta sanottavaa ole. Jumaliste mikä keikka, ajatuksesta kulkee edelleen pieniä sähköväreitä iholla.

Tässä jonkun toisen näkemys asiasta; ei lisättävää.

"Gotta-gotta-go-go light up the ignition

Gotta kill that sacred cow

Please spare me all of your futuristic visions

''cause I gotta get some action

Gotta get some action now!"

Sitten on tietenkin ne perinteiset viisi idioottia. Mitä mun kesäni olisi ilman niitä? (Mitä mun elämäni olisi ilman niitä?)

Hyviä ystäviä, uusia ystäviä, paljon kilometrejä, autolla auringonlaskuun ja musa kovalle. Naurua, ilveilyä, haleja. Kaiken hyvän ja hullun ja hullunhyvän alku ja juuri. 

"We were all insane and the sound rang true

And we changed our names like the good ones do

I met you - on the old King's road"

(Jätän kertomatta esimerkiksi hyvin hyvän Kuopion: kolme päivää, turhan monta pulloa viiniä kolmelle tytölle, turhan monta bändiä, turhan vähän nukuttuja tunteja, turhan kylmää vettä kun kahlaa aamuneljältä auringonnousussa järveen. Yeah, en taida kertoa.)

Ja kaikki ne tuhat muuta asiaa, joita olen tehnyt. Vesisateessa.

"Zoe's gotta go

Take her to the show

Zoe is a weirdo"

Ne unelmat, joista puhuin?

Niille kävi vähän hassusti. Meni asiat solmuun. Turhauduin. Vihastuin. Annoin asian olla, ymmärrän kyllä. Niin, ne unelmat ainakin juuri siinä muodossa on tältä erää haudattu. 

Huom! vain tältä erää.

Mitähän teille vielä kertoisin... 

Kaikki on tasaista. Ehkä vähän paskaa, mutta tasaista. Tasainen on aina hyvä.

Mutta miksi se tekee kipeää?

Nyt katson vain, mitä seuraavilla viikoilla on tarjottavanaan. 

Toivon, että se pieni meteoriitinpalanen lasipurkissa on onnellinen että sai asettua paikoilleen.

Rakastakaa toisianne.