sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Tarkoituksellisesti Nimetön

Elämä olisi helpompaa jos ei olisi olemassa.

Jos olisikin vaikka tuuli. Olisinhan mä silloinkin, mutta niin paljon helpommin. Vai ootko koskaan kuullut vaivalloista tuulta? Tuuli ei ahdistu, tuuli ei itke. Voisin olla lempeä hiekantuoksuinen kesätuuli rakkaideni hiuksissa, ja terävä piiskaava pakkastuuli kaikille kusipäille.
Voisin mä olla sadekin. Sade itkee kyllä, mutta sateen itku voimistaa, ravitsee. Mun itkuni ei ravitse ketään.

Mun sisällä on solmu enkä mä osaa avata sitä.

"Mitä elämällä tehdä nyt vois
Pullon vaiko ranteet aukaisen
Kun isäntä vei tehtaan pois"


Wanhat ja viisaat, fiksut ja filmaattiset

"There's a monster in my bed
6:10 my eyes are red"

Noh, 6:10 mä istuin jo meikattavana.
Prinsessapäivä.
Mitä tästä päivästä nyt voi sanoa. Ei niitä tunteita voi pukea sanoiksi. Ei ne välttämättä suuria ja hienoja ole, mutta jotain koreaa ja arvokasta kuitenkin.

Kun koulun aula alkoi täyttyä värikkäistä mekoista ja tummista puvuista, ennen kaikea kauniista ihmisistä, ei voinut muuta kuin hymyillä.



Omaa mekkoani ompelin sormet verillä vielä kaksi iltaa ennen h-hetkeä. Kaikki vaiva oli sen arvoista; kattokaa nyt sitä!
Ja kyllä sitä kehuttiinkin!
"Noora oh my god sun mekkos! Varmaan sä oot tehny ton ite!"
"Sä oot niin oman tyylises!"
Parini Tommikin oli vahvasti sitä mieltä, että mulla oli hienoin mekko.
Tässähän ihan punastuu.




Staten punainen matto ja hyvää ruokaa. Se valkoviinilasillinen jota ei olisi saanut tilata; kerrankos tässä wanhoja ollaan.
Mummojen ja vaarien hymyileviä katseita Koukkuniemessä, kun pyörähtelimme vanhusten iloksi.
Lisääntyvä riehakkuus ja samanaikainen jännitys kohti iltaesitystä.
Aristavat jalat, hädistuskin jaksoi edes kävelllä.
Pieni hetki kaikkien katseiden keskipisteenä, kun niiaat koko yleisölle.
Hymy, joka ei lähde pienistä virheistä huolimatta kulumallakaan, kun pyörii tanssilattialla.
Ja se haikeus, kun kävelee pois oman osuutensa jälkeen.
Koko omatanssin idean tajuaa kohdassa "Kädet! Nosta ne reippaasti ilmaan! Pää! Käännä katse käsiesi suuntaan!" ja kaikki mitä näät on käsien meri edessäsi.
Wheeeeeeeeeeeeeeeeee...




Viestinnän hurjat

Wanhat ja viisaat, fiksut ja filmaattiset.


tiistai 16. helmikuuta 2016

Hulluutta

"Jos pääsi on tyhjä, sä vedät sen täyteen"

Ja tyhjä se on. Jos painetta ei lasketa.





















Mä itkenkin glitteriä.
Miksi bussipysäkeillä itkemisestä on tullut normaalia?

Paljon naurua
tuijotan seinää
ulkopuolella
nauretaan.

Jos kaikki olisi mennyt niinkuin piti, mulla olisi nyt järjettömän söpö tatuointi ranteessa.
Jos.
Voitte arvata ettei mennyt.
Pettymys oli niin saatanan suuri kun arvon herra tatuointitaiteilija sanoi ettei suunnitelmani onnistukaan. Eihän sitä odotettukaan kuin puolitoista vuotta. Ja sovittu jo etukäteen artistin kanssa. Miksi mulle nyt sitten sanotaan, ettei se onnistukaan? Haistakaa paska.

Autokoulun setä on hassu. Parin kuukauden päästä pitäisi olla kädessä paperi, joka oikeuttaa sen tappokoneen ajamiseen.



Elämä tarjoili yhden totaalisen MITÄ VITTUA -hetken.
"ÖÖÖÖÖ NOORA"
"Katoppa Helastisen facea"
Voin sanoa, että oman piirrustuksen näkeminen toisen iholle ikuistettuna on erittäin järkyttävää. Varsinkin kun se on vielä näin p*ska, oli kuinka läppä tahansa.




MÄ EN ENÄÄ TIEDÄ MITÄ SANOA.


Näkisitte vaan mun wanhojenmekon. Kuvitelkaa musta kermakakku punkvivahteella; siltä se näyttää. Omin pikku kätösin tehty.




maanantai 8. helmikuuta 2016

Paperinpaloja joilla saa onnea

Waiting for a reason
Praying for a feeling
Fighting for a way out

Mitä on olla minä?

Katsoa peiliin ja itkeä inhosta
Hakata mustelmia jalkoihin
Unettomia öitä ja tummat silmänaluset
Söpöjä alusvaatteita ja murskaava tieto siitä, ettei ole ketään kelle niitä esitellä
Sinisiä hiuksia joka paikassa
Se on katsella maailmaa naarmuisten silmälasien läpi
Ne ei enää tahdo pysyä päässä
Selkäkivut ja kummallinen vatsamakkara
Se peikko josta ei puhuta
Jatkuvaa ininää päässä
Kosminen yksinäisyys

Se on myös nauraa hulluna kaatosateessa
Ja syksyn lehdissä
Kurkotella käsiä kohti värivaloja
Katsella maailmaa kameran linssin läpi
Syödä niin paljon irtokarkkeja että tulee huono olo
Vinyylilevyjä
Halit joista en ikinä päästä ekana irti
Ompelemisesta kipeytyneet sormet
Olla pää pilvissä
Space Oddityä aamubussissa
Horns n' Halos ruokavälkällä
The Path kun olen nukahtamassa

I see through the darkness my way back home
The journey seems endless but I'll carry on
The shadows will rise and they will fall
And our night drowns in dawn

Tykkään niistä hetkistä kun saa rauhassa kuunnella musaa bussissa. Kun tekee ja ei tee mitään samaan aikaan, ohi vilistävä kaupunki antaa biiseille ihan eri fiiliksen.


Tätä mun elämä on ollut viimeaikoina.




sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Sisters Against School Stress­™

Sanoisinko että aika haipakkaa.

Sitten kun me mennään, niin me m e n n ä ä n, ja kun alkaa tapahtua niin oikeasti t a p a h t u u.

Kaaduin perseelleni kolme kertaa samassa mäessä.
Pää on ollut räjähtämäisillään viimeisen viikon. Koeviikko on maailman paras kidutuskeino.
Sitä me lähdetään Heidin kanssa karkuun. Laulaahan Alice Cooperkin että "No doubt, you're stressin' out, that ain't what rock n' roll's about"

Sarcastic Intergalactic ja hyppivät jaakkosamalamat



Velvollisuuksia on oikeen hyvä lähteä pakoilemaan Helsinkiin, Painfeltin keikalle. Pakkohan sinne oli lähteä, älkää edes kysykö. Pikitie Stadiin vilisti alta Onnibussin etuikkunasta, me pidettiin kovaa meteliä ja kuunneltiin Kaija Koota. Ja kun istuttiin Picnicissä syömässä, ilo kupli. Oli niin hyvä olla, kaukana kotoa.
Mulla oli stay-upit hakaneuloilla hameenreunassa kiinni, onko tämä sitä punkkia?
Saatiin paljon kummeksuvia katseita, mutta niistähän me eletään. Karvalakkinen juoppo kesken meidän hiustenlaitto-operaation Forumin tuulikaapissa tokaisi, että siinähän on tyylikkäitä tätejä. Voi kiitoksia.
Arabian nutalla ei loppuillasta ollut enää muita kuin Painfeltin kavereita, mutta ollaanhan me ennenkin laitettu bileet pystyyn muutaman ihmisen voimin. Hyvin se pitti pyörii. Bändin hullut on edelleen sitä; hulluja. Käykää tsekkaamassa ne Spotifystä.





Kello kävi kymmentä ja me juostiin Hard Rock Cafesta steissille huudattaen Girls Just Wanna Have Funia. Tanssittiin pitkin katuja, oman elämämme Cindy Lauperit. Stadin valot ja iloinen mieli.

"Villi vadelma. Vähän niinkun me." - Heidi junassa jossain välillä Helsinki-Tampere kello 0.49.

Raise up our freak flag high


Keskiviikon kvartetti vaihtui perjantaina kustun matikankokeen ja 200 kilometrin kautta kvintettiin, joka kantaa nimeä Michael Monroe. Pari kuukautta edellisestä keikasta, aivan liian pitkään sekin. Jos keskiviikkona ilo kupli, nyt se päätti poreilla yli äyräiden.
Koko Vantaan keikkareissu oli suorastaan luksusta: systerillä ja mulla oli hotellihuone eli paikka jossa nukkua (oho!) eikä tarvinnut istua ulkona sekuntiakaan. Kaksi minuuttia aulassa istuttuamme Michael pamautti paikalle ja pyysi meitä kuuntelemaan soundcheckiä. "Don't follow me, I'm lost too" hän nauroi kun eksyilimme keittiön kautta saliin. Kokit katsoivat kummissaan kun liesien välistä viiletti Pitkä Vaaleatukkainen Rokkari ja hänen uskolliset alamaisensa. Teimme olomme mukavaksi salin sohvalle ja jäimme seuraamaan sitä armotonta sähläystä, mitä tämä bändi saa aikaiseksi missä tahansa on. Michael luisteli villasukissaan ympäri tanssilattiaa, ja huutaen ja halien muusikonretaleet tervehtivät toisiaan, kun yksitellen saapuivat paikalle. 

 "Do you like it? Ah well, no matter what we do they'll love it anyway!"

Ihan tosissani mietin, että voiko onnesta saada sydänkohtauksen. Kun elämän tarkoitus lempibändi pelleilee keskenään ja soittaa kuuden hengen yleisölle, on räjähtäminen lähellä. Puhtainta onnea. Settilistaan oli lisätty 11th Street Kids, tai 11th Street SHITS kuten Michael asian ilmaisi, ja me ollaan ikuisesti ne punkkarit jotka ei koskaan kuole. Samin basso oli niin kovalla, että katosta tippui kamalat pölykasat pöydille.
Heidi sai vastauksen asiaan josta me ollaan väitelty viimeaikoina: laulaako Back To Mystery Cityn lopussa olevalla hidden track Black Sabbath -coverilla Michael vai Andy. Well, ei kumpikaan, vaan Razzle. "Andy ei ollu sillon studiossa ollenkaan, siks meillä on niin hauskaa heh heh!"
Sami ja Rich hyökkäsivät halaamaan meitä. Aina mä ehdin unohtaa kuinka pitkiä ne miehet on. Pikkupoikamaisen innoissaan Michael näytti meille pian julkaistavan uuden musavideon ja pätkiä keikaltaan Alice Cooperin kanssa. Eihän näitä voi muuta kuin rakastaa.
Ja jälleen kun keikan alkuun on muutama minuutti, mä olen kotona. Järkyttävässä kännissä meitä tönivät ääliöt ei meidän hauskanpitoa pilaa, vaikka välillä oltiinkin nenällään lavalla.


"Good morning girls!"

Oliko kenties kohtalon ivaa, että ainoa vapaa pöytä aamupalalla oli viereinen siitä pöydästä, jossa Steve istui. "Good morning girls!" Ja jälleen kamalassa kiireessä se blondikin sinne pyyhälsi. Neljänkään kahvi/teekupillisen jälkeen emme jaksaneet nousta, ja hyvä niin: Michael alkoi jutella meille niitä näitä. Tunti me puhuttiin kaikesta maan ja taivaan välillä, keikoista ja känniläisistä, Michael huolehti ettei meille ollut käyny pahemmin illan keikalla, nukkumisesta, 11th Street Kidsistä, biiseistä ja siitä mistä ollaan kotoisin. Ja sitten, yhtä kiireellä kun oli tullutkin, Michael häipyi.

Jatkoimme matkaa Helsinkiin. Sitä perus pyörimistä ilman päämäärää. Liikaa rahaa levyihin.

Mut kyllä nää on sen arvoisia.
Toi Lordsin levy. Niitä on painettu 500 kappaletta.
Mulla on nro 93/500


Heidin jouduin jättämään Helsinkiin vielä yhdeksi yöksi. Hei sinä yks, pidä hyvää huolta siitä. Yksinäisiä kyyneleitä junassa, en tiedä oliko ne onnesta vai mistä.
Me tullaan pian takaisin.