Sitten kun me mennään, niin me m e n n ä ä n, ja kun alkaa tapahtua niin oikeasti t a p a h t u u.
Kaaduin perseelleni kolme kertaa samassa mäessä.
Pää on ollut räjähtämäisillään viimeisen viikon. Koeviikko on maailman paras kidutuskeino.
Sitä me lähdetään Heidin kanssa karkuun. Laulaahan Alice Cooperkin että "No doubt, you're stressin' out, that ain't what rock n' roll's about"
Sarcastic Intergalactic ja hyppivät jaakkosamalamat
Velvollisuuksia on oikeen hyvä lähteä pakoilemaan Helsinkiin, Painfeltin keikalle. Pakkohan sinne oli lähteä, älkää edes kysykö. Pikitie Stadiin vilisti alta Onnibussin etuikkunasta, me pidettiin kovaa meteliä ja kuunneltiin Kaija Koota. Ja kun istuttiin Picnicissä syömässä, ilo kupli. Oli niin hyvä olla, kaukana kotoa.
Mulla oli stay-upit hakaneuloilla hameenreunassa kiinni, onko tämä sitä punkkia?
Saatiin paljon kummeksuvia katseita, mutta niistähän me eletään. Karvalakkinen juoppo kesken meidän hiustenlaitto-operaation Forumin tuulikaapissa tokaisi, että siinähän on tyylikkäitä tätejä. Voi kiitoksia.
Arabian nutalla ei loppuillasta ollut enää muita kuin Painfeltin kavereita, mutta ollaanhan me ennenkin laitettu bileet pystyyn muutaman ihmisen voimin. Hyvin se pitti pyörii. Bändin hullut on edelleen sitä; hulluja. Käykää tsekkaamassa ne Spotifystä.
Kello kävi kymmentä ja me juostiin Hard Rock Cafesta steissille huudattaen Girls Just Wanna Have Funia. Tanssittiin pitkin katuja, oman elämämme Cindy Lauperit. Stadin valot ja iloinen mieli.
"Villi vadelma. Vähän niinkun me." - Heidi junassa jossain välillä Helsinki-Tampere kello 0.49.
Raise up our freak flag high
Keskiviikon kvartetti vaihtui perjantaina kustun matikankokeen ja 200 kilometrin kautta kvintettiin, joka kantaa nimeä Michael Monroe. Pari kuukautta edellisestä keikasta, aivan liian pitkään sekin. Jos keskiviikkona ilo kupli, nyt se päätti poreilla yli äyräiden.
Koko Vantaan keikkareissu oli suorastaan luksusta: systerillä ja mulla oli hotellihuone eli paikka jossa nukkua (oho!) eikä tarvinnut istua ulkona sekuntiakaan. Kaksi minuuttia aulassa istuttuamme Michael pamautti paikalle ja pyysi meitä kuuntelemaan soundcheckiä. "Don't follow me, I'm lost too" hän nauroi kun eksyilimme keittiön kautta saliin. Kokit katsoivat kummissaan kun liesien välistä viiletti Pitkä Vaaleatukkainen Rokkari ja hänen uskolliset alamaisensa. Teimme olomme mukavaksi salin sohvalle ja jäimme seuraamaan sitä armotonta sähläystä, mitä tämä bändi saa aikaiseksi missä tahansa on. Michael luisteli villasukissaan ympäri tanssilattiaa, ja huutaen ja halien muusikonretaleet tervehtivät toisiaan, kun yksitellen saapuivat paikalle.
"Do you like it? Ah well, no matter what we do they'll love it anyway!"
Ihan tosissani mietin, että voiko onnesta saada sydänkohtauksen. Kun elämän tarkoitus lempibändi pelleilee keskenään ja soittaa kuuden hengen yleisölle, on räjähtäminen lähellä. Puhtainta onnea. Settilistaan oli lisätty 11th Street Kids, tai 11th Street SHITS kuten Michael asian ilmaisi, ja me ollaan ikuisesti ne punkkarit jotka ei koskaan kuole. Samin basso oli niin kovalla, että katosta tippui kamalat pölykasat pöydille.
Heidi sai vastauksen asiaan josta me ollaan väitelty viimeaikoina: laulaako Back To Mystery Cityn lopussa olevalla hidden track Black Sabbath -coverilla Michael vai Andy. Well, ei kumpikaan, vaan Razzle. "Andy ei ollu sillon studiossa ollenkaan, siks meillä on niin hauskaa heh heh!"
Sami ja Rich hyökkäsivät halaamaan meitä. Aina mä ehdin unohtaa kuinka pitkiä ne miehet on. Pikkupoikamaisen innoissaan Michael näytti meille pian julkaistavan uuden musavideon ja pätkiä keikaltaan Alice Cooperin kanssa. Eihän näitä voi muuta kuin rakastaa.
Ja jälleen kun keikan alkuun on muutama minuutti, mä olen kotona. Järkyttävässä kännissä meitä tönivät ääliöt ei meidän hauskanpitoa pilaa, vaikka välillä oltiinkin nenällään lavalla.
"Good morning girls!"
Oliko kenties kohtalon ivaa, että ainoa vapaa pöytä aamupalalla oli viereinen siitä pöydästä, jossa Steve istui. "Good morning girls!" Ja jälleen kamalassa kiireessä se blondikin sinne pyyhälsi. Neljänkään kahvi/teekupillisen jälkeen emme jaksaneet nousta, ja hyvä niin: Michael alkoi jutella meille niitä näitä. Tunti me puhuttiin kaikesta maan ja taivaan välillä, keikoista ja känniläisistä, Michael huolehti ettei meille ollut käyny pahemmin illan keikalla, nukkumisesta, 11th Street Kidsistä, biiseistä ja siitä mistä ollaan kotoisin. Ja sitten, yhtä kiireellä kun oli tullutkin, Michael häipyi.
Jatkoimme matkaa Helsinkiin. Sitä perus pyörimistä ilman päämäärää. Liikaa rahaa levyihin.
Mut kyllä nää on sen arvoisia.
Toi Lordsin levy. Niitä on painettu 500 kappaletta.
Mulla on nro 93/500
Heidin jouduin jättämään Helsinkiin vielä yhdeksi yöksi. Hei sinä yks, pidä hyvää huolta siitä. Yksinäisiä kyyneleitä junassa, en tiedä oliko ne onnesta vai mistä.
Me tullaan pian takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti