Ja ruuhkabussitkin on saatanasta.
Elämä koostuu lähinnä systerin kaa löhöömisestä (Ollaan kuulemma kuin paita ja peppu. Systeri on peppu.) ja tulevan koeviikon panikoinnista. Ja suurista mysteereistä, kuten siitä miksi ihmisen päässä ne pahat asiat saa yleensä vallan hyvistä. Niin, miksi? Jos joku tietää voi toki kertoa mullekin.
Ja sitten vaan istutaan.
Kun sänkykin on kylmä eikä uni armahda
Kun hartiat painaa
Kun lattioitakaan ei näy
Istutaan ja odotetaan.
Mä en osaa enää hengittää.
Istuttiin me tyttöjen kanssa maanantaina mummojenginä teellä.
Sellasia maanantaiden pitäis aina olla. Ystäviä, teetä ja joku juustokakunkuvatus.
Ja silti maailmassa on tiettyä surumielisyyttä. Samanlaista kuin siinä Petrin piirivalssissa, jota me ollaan harjoiteltu wanhoja varten.
And I was numb. Not that comfortable drunken kind of numb i would get when i was sitting with sis at O'Connels, no.
That feel-nothing-be-nothing kind of fuzzy numb. I would sit awake on my bed to sunrise.
I got a mohawk and dyed it blue. I had huge bags under my eyes and didn't bother to take my make-up off for three days.
Ja vaikka mä sanoin etten ikinä voi unohtaa sitä, miltä sen yhen ääliön parransänki tuntui vasten poskee, musta tuntuu että oon unohtamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti