Ja sitten vielä tämä

[kliseevaroitus]
Sä pilkit vasten ikkunaa, ilta-aurinko välkkyi sun silmäluomilla, ja kuulokkeesta kuului "You're beautiful".

"I saw an angel

Of that I'm sure"

Kaikkea sellaista, kimaltavia silmäripsiä ja pyöriviä valoja.

Pieni askel tuntemattomaan, nyt aion vain kellua.

Taas tulee kevät. Linnut laulaa jo meidän ikkunan alla.

Seikkailimme taas. Hymyilyttää ajatuskin, olimme ihan sekaisin. Ei kukaan tee tällaista, ja silti me hyppäsimme bussiin kohti Kuopiota.

"Ameebaleivät tulille"

"Pullia! Vaivaa sitä taikinaa!"

"Mä vaivaan vaan bändin jätkiä..."

[Huomioi: älä laita pientä hametta savolaiseen kuppilaan.]
Keräilimme ilonhippusia pöydältä ja nuokuin vasten olkaasi.

Hmmh. Hahhahhahahahhah!
Iltaa ei voi sanoin kuvailla, se pitäisi kokea. The Porno Funkers. Fuusioi kaksi orkesteria, ilman treenejä, ilman varoitusaikaa, mutta nuoruuden ja musiikin innolla ja kiiluvilla silmillä. Ripottele lavalle settilistoja, biisien sanoja ja humaltuneita muusikoita (nuoruudesta/viinistä/rumpukompista) paidat auki ja anna vapaat kädet. Saat paljon tukkaa, aurinkolaseja, Gunnareita, Paranoidin, Stayin' Aliven, Tragedyn kitarasankarin laulamana ja liian pitkälle jatkuneen illan. Saat naurua ja tarinoita. Ja Get On'in.
Ootko koskaan tiputtanut cokislasiin mentoseja? Yeah. Sellaista.

Söpöimmät kahvilat ja kuivuneet irtokarkit. Väsymys ja outo pop-musa. Laakeaa ja leveää Kuopion katua, loputtomiin.
Ja se ilta-aurinko ripsissä.

Muusta en muista.
Muistan lasillisen liikaa viiniä Seinäjoen yössä ja jäähyväishalin; turvallista matkaa pojat. Seuraavan päivän Sydämetpysäyttävän naisen ja sen, kuinka vedin hameeni korviin yleisön edessä, kikatuksen ja kevääntoivottelut. Muistan kuinka repun purkaminen oli seikkailua. "Kohta sä löydät sieltä varmaan jonkun kitaristin!"

Sitten piti lukea, lukea niin maan perkeleesti. Kirjoittaa kunnes silmiin sattui ja eväsretkeillä kahdensadan muun kanssa koulun liikkasalissa. Tahdonvoima tahtoi loppua.
"En selviä", olin varma siitä.
Selvisin kuitenkin.

Nyt aion vaan olla.

Samalla pitää miettiä vähän liiankin syvällisiä.
Kun vahvasta ja järkkymättömästä tulee heikko ja hauras ja paperinohut, joka hädintuskin hengittää, on niin kovin vaikea pysyä kasassa. Kun runoilijapappa ei enää lausu samaa runonpätkäänsä lähtiessämme vaan puhuu lämpöisistä käsistä, ja sairaalan ranneke kiertää ohutta rannetta, on pakko juosta ulos ja antaa tulla. Tahtoisin huutaa. Kun mummo, joka on aina laittanut ruuat alusta asti itse, joutuu letkuruokintaan ja muiden juotettavaksi, ei auta kuin käpertyä lattialle ja toivoa ettei hajoa.
Sanat ei riitä.

En oikein tiedä miten päin olla.
Onko missään mitään järkeä? Eipä kai.
Nyt saan valvoa öitäni miettimässä ja tulla hulluksi, jos niin tahdon. Taidan tehdä sen tahtomattanikin.
Ristiriitaista. Levollisuus laskeutui, mutta. Hengittämiseen pitää keskittyä. Universumin tähdet eivät ihan vielä lämmitä.
Kaikki on niin kovin hyvin, ja sinullekin sen kerroin, ja silti... Kolme pistettä. Ikuiset kolme pistettä.
Lauseetkin ovat niin kovin lyhyitä.

Opettelin sitomaan turbaanin ja rajaamaan huuleni entistä tarkemmin. Opettelin hengittämään uudestaan ja imemään ilmaa pillin kautta, kun aallot huuhtoo yli. Opettelin istumaan aloillani ainakin kuusi tuntia ja avaamaan suuni kun minulla on asiaa. Opettelin lukemaan silmiäsi ja otsan uurteita.
Palapelejä en osaa koota.

En aio olla kukaan muu.

Päivä 36

Rakkautta on se, kun toinen soittaa ja kysyy onhan kaikki hyvin, kun oli niin kovin huolissaan.

Baby steps, baby steps. Uusi universumini on vielä hatara ja viileä. Silti siihen mahtuu hymyjä ja haleja ja kitarariffejä, ja niitä rakkaudentäyteisiä nebuloita joissa tähdet syntyvät.
Miten mä voin kertoa kaikki tarinani, kun niitä on niin paljon ja monessa eri sopukassa, ja vielä päällekäinkin ne menevät?

Aloitetaan siitä, mistä aina kaikki alkaa ja mihin kaikki aina päätyy: musiikista ja Eräästä Nimeltämainitsemattomasta Orkesterista. Hei te viisi - teihin turvaan nyt, kun sinä tai minä ei jakseta. Olkaa mun ilo, edes hetken.
Törmäyskurssihaleja ja soundchecknaurua, koittakaas nyt opetella ne biisienne sanat. Näytätte vähän apinoilta kun tuollain tanssitte. Kamerallani on tapana ikuistaa välkkyvät hymynne ja ympäriinsä pomppivat pörröt, kun hattu unohtuu kotiin.
Autot ja bussit nielee kilometrejä, unitunnit vähenevät. 1300 kilometriä viikonloppuun. Oikeastaan se loputon bussissa istuminen on rentouttavaa, saa saattaa kaikki alotetut ajatukset loppuun. Mukavampaa se silti on seurassa, jossa kuunnellaan Davea ja syödään vegehamppareita. Reissut sulautuvat toisiinsa, nauruihin jää koukkuun ja siksi taas mennään. Kaksi viikkoa jäljellä. Eräs matka päättyi rakkauteen, kun vieruskaverin koira hyppäsi syliin ja nukahti siihen. Siinä sitten torkuimme molemmat, väsyneet takkuiset matkalaiset.
Kolmen päivän humalatila oli hyvä lopettaa siihen, kun herra basistiherra ilmoitti mun olevan nero. Aijaa, kerta se on ensimmäinenkin kun joku niin sanoo. Mistä moinen kunnia? - Siitä videosta. Ja lupaan kyllä tehdä siitä ammatin, älä sinä vaivaa sillä pörröistä päätäsi.
Michael Monroe - Love song
Huoh. Hengittäisin sisään näitä hippusia vaikka joka päivä, jos saisin. Pienet onnenhiluni. Nauravaiset, muusikonkätiset iloukkelit, paukuttakaa menemään. Me tullaan perässä.
Lässynlää. Rakastan.

Joka ilta kun keikka loppuu

Ja päättyy muusikon työ

Niin Makkosetkin nukkuu

Ei Karl enää rumpuja lyö.

On kitarat koteiloissaan

Ja bassokin hiljenee

Blondikin suunsa sulkee

Ja unille hiippailee.

Jatkakaamme sitten asioihin, jotka eivät toistu ja jotka kuplivat mahanpohjassa.
Kestomakkara - voi vittu mun peruna on lattialla. Lentävät lauseet ja lentävät lasit.
Karkitkin lentelivät, rekoista Hämeenkadulle. Sitä ennen opet lauloivat Aikuista naista ja me vanhukset huusimme että AAMUJA ON JÄLJELLÄ NOLLA! Konfetti lensi ja me huusimme, jätimme äänekkäät jäähyväiset Samkelle. Avaruuskypäräni sisältä katselin alla vellovaa ihmisjoukkoa, joka kassit auki kalasteli karkkeja. Oli helppo olla iloinen. Tanssimme opettajien kanssa pikkutunneille, Jounikin pyöritti ilmassa ja uhkaili valtaavansa DJ-kopin, ja sitten matkustimme kännisinä laivaan, jonka buffeepöydässä meidät kyllä kuuli.
"Toinen lukio huutakaa meille!"
Se mitä abiristeilyllä tapahtuu, se abiristeilylle jääköön. Kuka sammui minnekin, kuka tanssi missäkin, kuka onnistui köyttämään itsensä sänkyyn kiinni. Ei heikkohermoisille.

Kaikkeen tähän kietoutuu myös ne tekotaiteelliset runot ja laulun sanat, jotka tuntuvat sisäelimissä, ja sateen tuoksu ja aamukolmen kyyneleet.

"Oispa mulla ikioma avaruusalus

Kun mietin mitä oli avaruus alus

Ja mitä me oltiin"

Juuri nyt kaikkea rakennetaan palasista, säännöt laitettiin uusiksi, pää laitettiin uusiksi. Baby steps. Luodaan uutta ja totutellaan vanhaan. Kukkalakanoissa mietistkellään, mihin tämä kaikki menee vai meneekö minnekään.

Olen palasina. Ole hellä.

Kippurassa ja sylikkäin, otsat vastakkain. Mikään ei ole pitkään aikaan osunut yhtä syvälle kun Edictin uudet biisit, aivan yhtäkkiä ne iskivät. Kuin omia ajatuksia olisi kuunnellut. Näinkö minä muutun?

"Olen palanut halusta suudella sinua

Kuunnella sinua

Nyt olen elämäni kirjan uudella sivulla

Oppineena tuntemaan kipua

Sietämään sitä

Tulenko koskaan tietämään

Mitä silloin ajattelit

Kun hiljaa tajunnastani ulos sanat revit

//

Irti kahleista repäisen kädet

Tulen olemaan onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin

Menneisyyttäni muuhun kuitenkaan vaihtais en

Irtaudun ajasta joka minua vuoden kituutti

Riisun yltäni ne kuolleet minuutit"

EDICTI - KUOLLEET MINUUTIT

Tyttöset oli yökyläilemässä. Liikaa ruokaa, kynsilakan haju ja siskonpeti. Grigio Girls -versio kitaralla, josta puuttuu kieli, oli meidän oma ja äänet soi vaikka nuotit eivät osu. Rakastan teitä.
Tällaisia pieniä iloja, niistä mun universumissani uinuvat tähdet syntyy. 

Kuvia ette saa, niitä on aivan liikaa. Mummoutuneista basisteista ja karkeilla kuorrutetuista kaduista ja yöllisistä busseista ja koirista ja leteistä ja kynsistä ja merestä ja Aurajoesta ja kukkasista hiuksissa ja viinilaseista ja pikkuveljestä frakissa ja siitä pehmolelukoirasta, joka yöllä odotti kotiinpaluuta Monroes-paita päällä.

Tämä tarinankertoja on hieman ulapalla. Kaikki pienet hetkeni, kaikki hassut runoni, kaikki on jäänyt matkan varrelle. Kaljanhajuiset villasukat, irtokarkit ja se hetki, kun pitäisi alkaa kriiseillä olemassaolosta. Yritän elää hetkessä ja sen, mitä päähän tulee. Kohta menen taas, katoan kuukaudeksi ja tulen takaisin kirjoittamaan samat tarinat. Oma pieni piirini pyörii, huokaukset syvenevät ja kasvot kalpenevat. Kesä on tulossa.

Päivä 36: haparoin mutta selviän. Universumi laajenee, miksei siis minunkin.