Hurlumhei

Bowie on pitänyt mulle seuraa viime päivinä.

Joskus yritän puhua sille tähtiin, mutta eipä se vastaa. Miks vastaiskaan.

Mä olen ollut liikkeessä.

Nopeassa, vellovassa liikkeessä.

Loppuvuosi ryskyi ja ratisi niin, etten meinannut itekään pysyä perässä. Kilometrejä kertyi, töistä suoraan reissuun ja reissusta suoraan töihin, työkaverit otti tavaksi sanoa perjantaisin, että "Hyvää viikonloppua Noora, koita selvitä siitä hengissä!"

Mut aikoihin en oo ollu yhtä iloinen, niissä hetkissä kun on iloinen. Vaikka epävarmuus syö, Nyt. Pusken. Eteenpäin.

Universumissani tuntematon pimeä aine

{Pimeä aine on aineen tyyppi, jonka uskotaan muodostavan suuren osan

maailmankaikkeuden massasta. Sitä ei voi havaita suoraan, sillä se ei vaikuta absorboivan

tai emittoivan sähkömagneettista säteilyä. Sen vaikutus tavalliseen aineeseen on

kuitenkin havaittavissa gravitaation ja heikon vuorovaikutuksen kautta.}

vaihtui vieläkin tuntemattomampaan pimeään energiaan

{Pimeä energia on eräissä kosmologisissa teorioissa oletettua energiaa, joka

työntää galaksijoukkoja poispäin toisistaan eli saa aikaan maailmankaikkeuden

kiihtyvän laajenemisen, koska sillä on negatiivinen paine

eli se ei pyri kutistumaan vaan laajenee.}

mutta muutos näyttäytyi lähinnä positiivisessa valossa. Pimeä aine oli tukahaduttavaa, heikosti vuorovaikuttavaa massaa, jonka pimeä energia omien fysiikan lakieni mukaan syrjäytti, aloitti ja kiihdytti laajenemista.

On helpompi hengittää. Tuntematon on hyvästä. Tuntematon voimani.

Seikkaillut olen enemmän kuin aikoihin.

Kerron teille tarinan, joka sijoittuu Brittein saarelle ja kestää noin neljä päivää.

Se alkaa aikaisin aamulla Helsinki-Vantaan lentokentältä, missä uniset matkalaiset puskevät kohti Manchesteriin lähtevää lentoa, ja kas kummaa, kuinka kovin tuttu blondi seuralaisineen liihottelee harmaan massan seassa. Matkaseurassa ei siis ollut valittamista. 

"Mansen tyttö lähtee Manchesteriin, höhö!" nauroi hattupäinen retale matkalla koneeseen.

Meidät vastaanotti aurinkoinen tehdaskaupunki. Katujen vilinä rauhoitti.

Päivän shoppailun jälkeen illan valoissa talsimme The Rebellioniin, jossa todistimme matkan pohjimmaista tarkoitusta: Michael Monroen brittirundi. Pitkäaikainen toive päästä sitä todistamaan kävi sattuman kaupalla toteen. 

Manchesterista matka jatkui Lontooseen ja Birminghamiin. Joka kaupungissa paistoi aurinko, vilske oli suurta ja vapauden tunne huumaavaa. Ja jokainen hotelli oli jääkylmä.

Jokainen keikka oli näkemisen arvoinen. Fiilikseltään erilainen kuin Suomessa, kun vanhat britit lauloivat antaumuksella, uskonnollisesti Hanoita, ikään kuin toivottivat omansa kotiin.

Lontoon keikka The Domessa oli päivää ennen Razzlen syntymäpäivää. Michael spiikkasi Don't You Ever Leave Me'n Razzlelle, ja salin hurja riehuminen (kiitos vaan sinä kaksimetrinen, kilttiin pukeutunut parrakas jättiläinen joka meinasit liiskata mut lavan reunaan) rauhoittui. Silmissä lavalla näkyi edelleen ne pojat, jotka tästä kaupungista aloittivat maailmanvalloituksensa, joka päättyi ystävän kuolemaan. Ja päiden yllä humisi. Razzle varmasti tuli katsomaan rakkaitaan, nauroi kovaäänisesti ilosta sille, kuinka ihmiset hänelle lauloivat.

Voi että. Matkan mittainen toivetodellisuus, kunpa et karkaisi.

Kiitos Tessa, kiitos täti Seitsonen ja kiitos Ursula.

Outta my mind on Saturday night...

 "Tooommyyy Guuun..."

Rakastin olla reissun päällä. Rakastin syytä miksi olin reissun päällä. 

Sitten kerron teille toisen tarinan, joka sijoittuu Suomeen vuoden viimeisinä päivinä ja jolla on hieman surullisempi loppu. Tarina tuntui vähän aikamatkalta ja ravisteli hereille 13-vuotiasta sisälläni.

Tarinassa hyvästellään bändi, jonka synkän romanttiset sävelet pitivät öisin seuraa sille harmaassa ryömivälle 13-vuotiaalle pikku-Nooralle. 

Helsingin jäähallin pihassa oli jengiä mustanaan, heartagrameilla koristelluissa pipoissaan ja takeissaan. Hallin hämärässä tönötin, tuijotin HIMin soittokamoja lavalla ja koitin sisäistää, että kohta tuotakaan orkesteria ei enää olisi. Nostalgia oli valtavaa ja teki jopa vähän kipeää, kun The 69 Eyes rullasi settinsä läpi.

"I've never seen the dawn like this before
Tears on the night turn to diamonds in your eyes
In the face of the world's ugliness
Sister of charity
Remains a mystery"

Sitten elinkin taas rinnakkaistodellisuutta seuraavat kolme päivää. Synkeänromanttisen musiikin, pitkien iltojen, sekavien junamatkojen, kylmien päivien rinnakkaistodellisuutta.
HIM rentouitui keikka keikalta, herkistyi joka ilta enemmän, nauroi ja vitsaili. Valon Helsingin keikan ärtymys vaihtui Seinäjoen läpänheittoon Ellan kanssa sinkkisuihkeesta ja Tampereen poukkoileviin spiikkeihin.

"Onko mun kuoro valmiina?"

(kyllä me oltiin)

"What a wicked game to play
To make me feel this way
~
No I don't wanna fall in love
(THIS GIRL IS ONLY GONNA BREAK YOUR HEART!!!!!!)"

"Tears on tape

She surrenders needle in arm

While we dance into the storm

And for a moment there’s no pain

For once there’s no more pain in your eyes

And maybe we’ll love, just enough

To convince us to keep breathing on"

Viimeisen kerran kurkkasin olan yli lavan yllä hieman uhkaavana, hieman surumielisenä roikkuvaa logoa.
Sen alla ei enää musiikki soisi.

Jotenkin kaikessa on ollut sopivaa symboliikkaa. Symboliikkaa siinä, kuinka hukkasin Monroes-kaulapantani Briteissä, juuri nyt, juuri tuolla reissulla, juuri tässä elämäntilanteessa, juuri tuohon maahan. Symboliikkaa HIMin settilistan Wicked Gamessa ja Tears On Tapen sanoissa. Symboliikkaa niissä hetkissä, joissa Patti Smithin Because The Night tai The Goo Goo Doll'sin Iris on alkanut soimaan.

Vuosi 2017 oli kahtiajakautunut. Luopumisen ja hidastamisen sekava kevät, uuden alun ja liikkeellelähdön syksy. Ei yhtään sen selkeämpi, mutta niin paljon valoisampi. Sukelsin pää edellä seikkailuun tuntemattomaan, juurikin näin vtun kliseisesti. 

Vuonna 2017 sain olla ylpeä itestäni. Sen jos jotain voin sanoa.

Sopivan kuvaavaa on, että sekä edellisen vuoden viimeinen että tämän vuoden ensimmäinen päivä sisälsivät matkustamista. Vuoden viimeiset ja ensimmäiset tunnit tuhlasin juomalla kuoharia vesilaseista, kuuntelemalla Bowieta sekasorron keskellä ja katselemalla ilotulitteita kerrostalojen välistä vähän palellen parvekkeella, takkutukkaisen olennon kanssa. Täydellistä.
Täydelllstä, vaikka missattiin vuoden vaihtuminen minuutilla.

Sanottaisko, että tänä vuonna vauhti vaan kiihtyy.

Kermavaahto

[Kengät ja mieli nousee

ja pyörin pyörin pyörin

kuin tanssisin

lumihiutaleiden kanssa kilpailee vain hymyni

ja mahanpohjan kuplat

ANTAA PALAA

MINULLE ETTE MAHDA MITÄÄN]

Ufoloppuviikko täytetty onnenkyynelillä...

Sä naurat unissasikin

Karkasin suoraan töistä toiveuniversumiin, jossa juhlitaan skumpat kädessä kauniita ihmisiä ja niiden kirjoja; jossa minut MINUT on nimenomaan kutsuttu juhlimaan ja seuralaiset näyttävät taianomaisilta kukkapaidoissaan. Siinä universumissa Tuure Kilpeläinen laulaa Bowien Heroesia ja elämää suuremmat kylmät väreet kulkevat iholla

         Loputtomasti pehmeää ihoa

kun musiikki osuu kaikkiin oikeisiin paikkoihin, juuri siinä hetkessä, juuri siinä mielentilassa -
ja kauniit ihmiset ovat ihmeellisiä ja seikkailevat ihmeellisiä seikkailuita, joista voi kirjoittaa kirjoja.

Perjantaina en noussut sängystä muuta kun paistamaan lettuja. Ja juomaan punaviiniä.
Kermavaahto sotkee, sokerintahmeus jää huuliin.

"Ois järkevä mennä jo kotiin
Hullut ne vielä painaa
Lähdin tanssien, soitellen sotiin
Hullut ne vielä painaa
Naama on hymyssä kuin Dalai Lamalla
Seikkailunjano kuin Vasco da Gamalla
Öisellä silkkitiellä
Vielä mä löydän kotiin
Vielä mä löydän kotiin"

Lauantaina symbioosipojat symbiosisoivat ja lauloivat ja Maailman Rakkain istui vieressä ja näytti kauniilta ja Helsinki näytti kauniimmalta kuin koskaan sukkula-auton ikkunan takana enkä voinut muuta kuin itkeä ja olla ONNELLINEN, ihmeellisen ONNELLINEN ! ! !
Ja jukeboksista saisi parasta musiikkia, mutta meillä ei ole rahaa, kun rokkaripojat vie seikkailuihin.
Hämyilemään hämyjä. 

"Mä vaan istun ja ikuisuus vain on, en voi muutakaan"

Musiikki vyöryy yli ja vie mukanaan, hyökyaaltona tuo toispuoleiset virneet ja sydämentykytykset baarin reunoille, jossa saa pelätä vain vähän keski-ikäisiä juoppoja.
Hukutan sen kaiken kenties alkoholiin, mutta kuka keksi, että Fresita-pullo kädessä tanssiminen on niin mieltä ylentävää, varsinkin kun kaupungin valot kimaltavat alla?

Mielelläni tukehtuisin vaniljan tuoksuun (sun katseesi seuraa mua)

Ja ukot ne vaan hiihtää televisiossa.

Junan ikkunan takana pelkkä pimeys, kun koitan hellästi laskeutua takaisin todellisuuteen. Äiti laittaa viestiä, ettei ole nähnyt mua sitten torstaiaamun. Sorry mamma, mä menen nyt. Nuori, villi, vapaa, ja kaikkea muuta kliseistä, vähintään yhtä kliseistä kuin se kermavaahto.

Yhtenä iltana

Ohhoh.
Ohhohhoh.

Raksajätkän takinselässä luki "Smile!"

ja mä olin se hullu, joka virnuilee maantaiaamun ruuhkabussissa.

Syksy on uudistumisen aikaa. Jos kesän lopussa sanoin kaiken olevan tasaista, nyt tasaisuus katosi ryminällä. Horoskooppikin kertoi syys-lokakuun vaihteen olevan erikoinen.

Ja kuukausi myöhemmin olen jo aivan sekaisin.

Tuntematon voima yrittää kääntää mun maailmaa taas ylösalaisin aivan liian nopeasti.
Elän omassa Tooting Becin todellisuudessani, jossa krapulaiset mönkivät pöytien alta.
Sukeltelen pää edellä seikkailuihin. Nyt on mun vuoro.


Kaatosateen voima

Oma voimakkuus vaiko sittenkin voimattomuus

Elossa.

Hector - Yhtenä iltana

Tukholmalaiset eivät osaa bailata, ei vaikka kuinka The Rolling Stones käskee.
Me bailattiin siitä huolimatta. Ja vanhan kaupungin öiset sumuiset kadut ovat kauneimpia.

Kerron teille taas enemmän kun saan jostakin kiinni. Nyt aion olla ajattelematta liikoja.

"This time I let the fire burn out of control..."

Hotel Chelsea (ja ra(u)hattomuus)

Siinä unessa mulle annetaan lausunto, jonka mukaan olen liian surullinen ollakseni yhteiskuntakelponen, joten saan kuolemantuomion jottei yhteiskunnan tarttis huolehtia musta. Itken hysteerisenä koska en halua kuolla, en sillä tavoin.
Ja aina herään yltäpäältä kylmänhiessä.

Patti Smith vie mua toisiin maailmoihin.

Arki alkoi. Kummallinen, vieras arki, jossa en osaa toimia. Kaikki työ, jota lukiopohjalta saa, näyttää sisältävän likavedessä uimista. Lihaksiin ja mieleen sattuu.
Se saa mut kummallisen epätoivon valtaan. Tätäkö elämä nyt sitten on? Työpäiviä, joiden jälkeen kaikki tuntuu yhdentekevältä? Viikonloppuja, joiden ainoa tarkotus on nukkua univelkoja pois? Jos kaikki suunnitelmani kuivuvat kasaan, tiskaanko lounasravintolassa 40 vuotta, kuunnellen Iskelmältä soivia samoja kappaleita (niitä, jotka kaikki kertovat menetetystä rakkaudesta ja saavat kyyneleen silmäkulmaan)? Tulen päivä päivältä epätoivoisemmaksi ja turtuneemmaksi, ja haaveilen toisenlaisesta elämästä (siitä, josta Patti kirjoittaa)?
Ensimmäistä kertaa salakavala katkeroituminen näyttäytyy nuorelle wannabetaiteilijasielulle. Nään sen taas vilahduksina keski-ikäisten silmissä.
Tässäkö se?

En saa Diegoa Fridani rinnalle.

Samalla kaikki on saanu mut todella tarmokkaaksi.
Katsokaa, teen itse. En haihattele, vaan soittelen puheluita ja raadan niska limassa. Tienaan rahat joilla ostaa omat viinini. Teen.
Ehkei ketään ole luotukaan tiskaamaan tai nyppimään sukkanöyhtää uimahallin pesuhuoneen lattiakaivoista aamulla kello viisi, mutta ainakin mun sieluni huutaa tuskissaan ja kipristelee, enkä mä vaan siedä sitä. Mietin vain rahaarahaarahaa ja koitan häätää liian romantisoidun kuvan rahattomuudesta pois mielestäni. (Syytän siitäkin Pattia; taiteilijasielut, älkää lukeko Ihan kakaroita.)
Haihattelija.
Se mä taidan olla.
Luonteenlaatu: toivoton romantikko.

Samalla kaikki on pakottanu mut tiettyihin ajatusmalleihin. Joihinkin asioihin ei vaan voi vaikuttaa, ja niihin on kynsin hampainkin sopeuduttava, jos haluaa säästää itsestään edes jotain, säästää rakkaista asioista edes sirpaleita.
Määrittelin rakkauden uudelleen. Siihen liittyy karvaiden kyynelten nieleminen, syvään hengittäminen ja pohjaton luottamus. Se luottamus on vaan pakko olla. Luottamus, että lopulta kaikki on niinkuin pitää, ja että kiertoradat eivät muutu.

Mutta Fridahan teki taidettaan jo ennen kun sai Diegonsa.

Zoe, the meteorite

Olenko koskaan kertonut pienestä meteoriitinpalasestani?

Siitä, joka istuu pienessä lasipurkissa pienen lipastoni päällä? Pieni minä kiikutti sen Lontoon luonnontieteellisestä museosta vuosia sitten, niitä kun sai muistaakseni kuuden punnan kappalehintaan sieltä ostaa.

Tuo pieni kiven ja metallin sekainen möykky painaa kokoonsa nähden suhteettoman paljon ja tarkkaan katsottaessa on kummallisesti koostunut. Tuo pieni meteoriitinpalanen on matkannut ties kuinka monta miljardia vuotta avaruudessa vain päätyäkseen pienen suomalaistytön pienen lipaston päälle pieneen lasipurkkiin. Se tekee kenties hieman surulliseksi.

Välillä vain pysähdyn juttelemaan sille, ja toivon, että se kertoisi joitain omia tarinoitaan minulle.

Jestas siitä on aikaa kun viimeksi kirjoitin. Kesä tuli ja on jo menossa, mikäli täällä koskaan olikaan. En edes tiedä, mistä alottaa kaikkea kertomaan. 

Vastavalmistunut.

Sain valkoisen lakkini. Kolmen ällän ylioppinut kuittaa ja kiittää, ettei siihen helvetinkoloon tarvitse enää palata. Joitakin ihmisiä tulee ikävä; suurinta osaa ei. Varmasti aika kultaa nämäkin muistot, mutta juuri nyt päällimmäinen tunne on helpotus. Mä tein sen. 

 

Lontoo.

Katjan kanssa otettiin suunnaksi tuo niin kovin rakas kaupunki, jonka sykkeeseen on helppo tarrautua. Kesän ihmismassoissa ja tukahduttavan kuumissa metroissa puikkelehdimme, rakastimme Brick Lanea, kuuntelimme kulmapubin pikkubändiä soittamassa Dire Straitsin Sultans Of Swingiä ja ihastelimme yön valoja Piccadilly Circuksella. Kun koneen pyörät nousevat kiitoradasta, haikeus. Vain haikeus. 

MUSIIKKI.

Sen riemujuhlaa. Elämää suurempia bändejä. 

Jokin ihan uusi virtaa suonissa, kun katselet jotakin, minkä piti olla mahdollista not is this lifetime ja 55 000 ihmistä mylvii takana. Kun Duff McKagan virnistää sinulle, tai ainakin luulet niin, ja Axl on melkein tarpeeksi lähellä koskettaa. Kun biisi biisiltä tunnet hajoavasi ja lopuksi koitat vain riehua sen kaiken takaisin kasaan.

(Spoiler: ei onnistunut)

This I Love

Estranged

Don't Cry

Patience

Ja se sinivalkoinen konfetti.

(antakaa anteeksi kliseet)

"Said, sugar, take the time

'Cause the lights are shining bright

You and I've got what it takes

To make it, We won't fake it,

I'll never break it

'cause I can't take it"

Tiedättekö sen, kun sähkön voi tuntea ilmassa? Ihmismassa alkaa painautua selkään mutta odotus vie huomion hapenpuutteelta. 

Ja sitten se sähkö purkautuu tuhansina salamoina.

Tai tässä tapauksessa kai liekkeinä.

Voi hyvä helvetti.

Olen pahoillani kaikkien teidän puolesta, jotka ette tätä nähneet. Ei mulla siitä paljon muuta sanottavaa ole. Jumaliste mikä keikka, ajatuksesta kulkee edelleen pieniä sähköväreitä iholla.

Tässä jonkun toisen näkemys asiasta; ei lisättävää.

"Gotta-gotta-go-go light up the ignition

Gotta kill that sacred cow

Please spare me all of your futuristic visions

''cause I gotta get some action

Gotta get some action now!"

Sitten on tietenkin ne perinteiset viisi idioottia. Mitä mun kesäni olisi ilman niitä? (Mitä mun elämäni olisi ilman niitä?)

Hyviä ystäviä, uusia ystäviä, paljon kilometrejä, autolla auringonlaskuun ja musa kovalle. Naurua, ilveilyä, haleja. Kaiken hyvän ja hullun ja hullunhyvän alku ja juuri. 

"We were all insane and the sound rang true

And we changed our names like the good ones do

I met you - on the old King's road"

(Jätän kertomatta esimerkiksi hyvin hyvän Kuopion: kolme päivää, turhan monta pulloa viiniä kolmelle tytölle, turhan monta bändiä, turhan vähän nukuttuja tunteja, turhan kylmää vettä kun kahlaa aamuneljältä auringonnousussa järveen. Yeah, en taida kertoa.)

Ja kaikki ne tuhat muuta asiaa, joita olen tehnyt. Vesisateessa.

"Zoe's gotta go

Take her to the show

Zoe is a weirdo"

Ne unelmat, joista puhuin?

Niille kävi vähän hassusti. Meni asiat solmuun. Turhauduin. Vihastuin. Annoin asian olla, ymmärrän kyllä. Niin, ne unelmat ainakin juuri siinä muodossa on tältä erää haudattu. 

Huom! vain tältä erää.

Mitähän teille vielä kertoisin... 

Kaikki on tasaista. Ehkä vähän paskaa, mutta tasaista. Tasainen on aina hyvä.

Mutta miksi se tekee kipeää?

Nyt katson vain, mitä seuraavilla viikoilla on tarjottavanaan. 

Toivon, että se pieni meteoriitinpalanen lasipurkissa on onnellinen että sai asettua paikoilleen.

Rakastakaa toisianne.

Kim Kardashian -hämähäkki ja muut yön eliöt (as Heidi said)

En tiedä, onko levottomuus tarvetta pysähtyä vai liikkua. Sen tiedän, että kaikki tuntuu vieraalta, eikä päiviin saa otetta.

(Olo on kuin muikku Kampin lattialla)

Yritin kadota kartalta tai kadota kokonaan, ja silti oikein mitään en karkuun päässyt. Huono omatunto ja pari vihaista puhelua ja hitaita päiviä. Ajatus ottaa ylivaltaa ja jättää tunnottomuuden tilaan, kun arki on samaa oravanpyörää ja todellisuus pysähdyksissä kehäkolmosen ulkopuolella. Hard Rock Cafén Southern Rock maistuu kesältä ja jotenkin lohdulliselta, tai sitten sen on vaan se viski. Tunnen itseni loiseksi sama se missä olin.

(Paskan rajamailla)

Miksi on niin vaikea olla onnellinen? Onko pääni tosiaan näin viallinen?
Hetkittäin stadin värikkäät talot tosiaan ovat värikkäitä, useimmiten vain harmaita, kuten koko kevätkin.

(Piukea on hirveä sana / Papa erektus -mandariiri / Kuutiot kullistuvat)

Kiistelyä siitä onko koti ihmiset vai ei.

(Kamalin tunne on maata pikkutunneilla hereillä juuri siinä missä haluaakin, mutta ilman lupaa ja voimia koskettaa)

"On olemassa asioita / niin kipeitä ja vaikeita / ettei niistä puhumalla selviä"

Ryan Adams - No Shadow

Oma M-junani

Takkuiset mukasiniset hiukset, joissa on ainakin kuuden sentin juurikasvu.

Patti Smithin lukeminen on kuin vahvojen särkylääkkeiden ottaminen: valheellista rauhaa.
(Miten tammikuisen Turunreissun junalippu on päätynyt kirjanmerkiksi?)

Levottomuusmelankolia ei jätä rauhaan. Painostava ilma painaa kasaan, joku ei ole aivan siellä missä pitäisi, en vain keksi mikä. Ikävä on, ja kulmat kurtussa. Pakotan itsestäni ulos asioita ja pakoilen ihmisiä.
Hauraat luut eivät kolistele enää näillä räsymatoilla, eivätkä missään muuallakaan. Tuhat kukkaa peitti mummon leposijaa ja se valheellinen rauha meidän mieliä. On kummallisen raastavaa katsella niin hauraita ihmisiä.

Mutta oletteko koskaan kuulleet siitä, että jos uskoo unelmiinsa, ne toteutuvat? Mä olen joskus kuullut. Mä päätin kokeilla, sillä yrittänyttä ei laiteta. Kokeilin, ja kenties onnistuin.
Kerron heti, kun on jotain kerrottavaa. Nyt vain uskon ja toivon, että pysyn nuoralla.

(Olen tuhoon tuomittu, kun haluan näyttää ilta-auringon kultaamat puut sinulle)

Siihen saakka, olen vain ja toivon. Katoan kartaltakin kai, päästän jännitteestä irti, toivon. Lasken sykettä, toivon. Vedän henkeä, kuten käskit minun tehdä. Syön porkkanoita. Selaan sivuja.

Kappale kulkee nimellä Hallelujaa.m4a, ja juuri nyt se on ainoa asia mikä mua voi rauhoittaa.

Levottomuuden linnakkeessa.