Hotel Chelsea (ja ra(u)hattomuus)

Siinä unessa mulle annetaan lausunto, jonka mukaan olen liian surullinen ollakseni yhteiskuntakelponen, joten saan kuolemantuomion jottei yhteiskunnan tarttis huolehtia musta. Itken hysteerisenä koska en halua kuolla, en sillä tavoin.
Ja aina herään yltäpäältä kylmänhiessä.

Patti Smith vie mua toisiin maailmoihin.

Arki alkoi. Kummallinen, vieras arki, jossa en osaa toimia. Kaikki työ, jota lukiopohjalta saa, näyttää sisältävän likavedessä uimista. Lihaksiin ja mieleen sattuu.
Se saa mut kummallisen epätoivon valtaan. Tätäkö elämä nyt sitten on? Työpäiviä, joiden jälkeen kaikki tuntuu yhdentekevältä? Viikonloppuja, joiden ainoa tarkotus on nukkua univelkoja pois? Jos kaikki suunnitelmani kuivuvat kasaan, tiskaanko lounasravintolassa 40 vuotta, kuunnellen Iskelmältä soivia samoja kappaleita (niitä, jotka kaikki kertovat menetetystä rakkaudesta ja saavat kyyneleen silmäkulmaan)? Tulen päivä päivältä epätoivoisemmaksi ja turtuneemmaksi, ja haaveilen toisenlaisesta elämästä (siitä, josta Patti kirjoittaa)?
Ensimmäistä kertaa salakavala katkeroituminen näyttäytyy nuorelle wannabetaiteilijasielulle. Nään sen taas vilahduksina keski-ikäisten silmissä.
Tässäkö se?

En saa Diegoa Fridani rinnalle.

Samalla kaikki on saanu mut todella tarmokkaaksi.
Katsokaa, teen itse. En haihattele, vaan soittelen puheluita ja raadan niska limassa. Tienaan rahat joilla ostaa omat viinini. Teen.
Ehkei ketään ole luotukaan tiskaamaan tai nyppimään sukkanöyhtää uimahallin pesuhuoneen lattiakaivoista aamulla kello viisi, mutta ainakin mun sieluni huutaa tuskissaan ja kipristelee, enkä mä vaan siedä sitä. Mietin vain rahaarahaarahaa ja koitan häätää liian romantisoidun kuvan rahattomuudesta pois mielestäni. (Syytän siitäkin Pattia; taiteilijasielut, älkää lukeko Ihan kakaroita.)
Haihattelija.
Se mä taidan olla.
Luonteenlaatu: toivoton romantikko.

Samalla kaikki on pakottanu mut tiettyihin ajatusmalleihin. Joihinkin asioihin ei vaan voi vaikuttaa, ja niihin on kynsin hampainkin sopeuduttava, jos haluaa säästää itsestään edes jotain, säästää rakkaista asioista edes sirpaleita.
Määrittelin rakkauden uudelleen. Siihen liittyy karvaiden kyynelten nieleminen, syvään hengittäminen ja pohjaton luottamus. Se luottamus on vaan pakko olla. Luottamus, että lopulta kaikki on niinkuin pitää, ja että kiertoradat eivät muutu.

Mutta Fridahan teki taidettaan jo ennen kun sai Diegonsa.