Hurlumhei

Bowie on pitänyt mulle seuraa viime päivinä.

Joskus yritän puhua sille tähtiin, mutta eipä se vastaa. Miks vastaiskaan.

Mä olen ollut liikkeessä.

Nopeassa, vellovassa liikkeessä.

Loppuvuosi ryskyi ja ratisi niin, etten meinannut itekään pysyä perässä. Kilometrejä kertyi, töistä suoraan reissuun ja reissusta suoraan töihin, työkaverit otti tavaksi sanoa perjantaisin, että "Hyvää viikonloppua Noora, koita selvitä siitä hengissä!"

Mut aikoihin en oo ollu yhtä iloinen, niissä hetkissä kun on iloinen. Vaikka epävarmuus syö, Nyt. Pusken. Eteenpäin.

Universumissani tuntematon pimeä aine

{Pimeä aine on aineen tyyppi, jonka uskotaan muodostavan suuren osan

maailmankaikkeuden massasta. Sitä ei voi havaita suoraan, sillä se ei vaikuta absorboivan

tai emittoivan sähkömagneettista säteilyä. Sen vaikutus tavalliseen aineeseen on

kuitenkin havaittavissa gravitaation ja heikon vuorovaikutuksen kautta.}

vaihtui vieläkin tuntemattomampaan pimeään energiaan

{Pimeä energia on eräissä kosmologisissa teorioissa oletettua energiaa, joka

työntää galaksijoukkoja poispäin toisistaan eli saa aikaan maailmankaikkeuden

kiihtyvän laajenemisen, koska sillä on negatiivinen paine

eli se ei pyri kutistumaan vaan laajenee.}

mutta muutos näyttäytyi lähinnä positiivisessa valossa. Pimeä aine oli tukahaduttavaa, heikosti vuorovaikuttavaa massaa, jonka pimeä energia omien fysiikan lakieni mukaan syrjäytti, aloitti ja kiihdytti laajenemista.

On helpompi hengittää. Tuntematon on hyvästä. Tuntematon voimani.

Seikkaillut olen enemmän kuin aikoihin.

Kerron teille tarinan, joka sijoittuu Brittein saarelle ja kestää noin neljä päivää.

Se alkaa aikaisin aamulla Helsinki-Vantaan lentokentältä, missä uniset matkalaiset puskevät kohti Manchesteriin lähtevää lentoa, ja kas kummaa, kuinka kovin tuttu blondi seuralaisineen liihottelee harmaan massan seassa. Matkaseurassa ei siis ollut valittamista. 

"Mansen tyttö lähtee Manchesteriin, höhö!" nauroi hattupäinen retale matkalla koneeseen.

Meidät vastaanotti aurinkoinen tehdaskaupunki. Katujen vilinä rauhoitti.

Päivän shoppailun jälkeen illan valoissa talsimme The Rebellioniin, jossa todistimme matkan pohjimmaista tarkoitusta: Michael Monroen brittirundi. Pitkäaikainen toive päästä sitä todistamaan kävi sattuman kaupalla toteen. 

Manchesterista matka jatkui Lontooseen ja Birminghamiin. Joka kaupungissa paistoi aurinko, vilske oli suurta ja vapauden tunne huumaavaa. Ja jokainen hotelli oli jääkylmä.

Jokainen keikka oli näkemisen arvoinen. Fiilikseltään erilainen kuin Suomessa, kun vanhat britit lauloivat antaumuksella, uskonnollisesti Hanoita, ikään kuin toivottivat omansa kotiin.

Lontoon keikka The Domessa oli päivää ennen Razzlen syntymäpäivää. Michael spiikkasi Don't You Ever Leave Me'n Razzlelle, ja salin hurja riehuminen (kiitos vaan sinä kaksimetrinen, kilttiin pukeutunut parrakas jättiläinen joka meinasit liiskata mut lavan reunaan) rauhoittui. Silmissä lavalla näkyi edelleen ne pojat, jotka tästä kaupungista aloittivat maailmanvalloituksensa, joka päättyi ystävän kuolemaan. Ja päiden yllä humisi. Razzle varmasti tuli katsomaan rakkaitaan, nauroi kovaäänisesti ilosta sille, kuinka ihmiset hänelle lauloivat.

Voi että. Matkan mittainen toivetodellisuus, kunpa et karkaisi.

Kiitos Tessa, kiitos täti Seitsonen ja kiitos Ursula.

Outta my mind on Saturday night...

 "Tooommyyy Guuun..."

Rakastin olla reissun päällä. Rakastin syytä miksi olin reissun päällä. 

Sitten kerron teille toisen tarinan, joka sijoittuu Suomeen vuoden viimeisinä päivinä ja jolla on hieman surullisempi loppu. Tarina tuntui vähän aikamatkalta ja ravisteli hereille 13-vuotiasta sisälläni.

Tarinassa hyvästellään bändi, jonka synkän romanttiset sävelet pitivät öisin seuraa sille harmaassa ryömivälle 13-vuotiaalle pikku-Nooralle. 

Helsingin jäähallin pihassa oli jengiä mustanaan, heartagrameilla koristelluissa pipoissaan ja takeissaan. Hallin hämärässä tönötin, tuijotin HIMin soittokamoja lavalla ja koitin sisäistää, että kohta tuotakaan orkesteria ei enää olisi. Nostalgia oli valtavaa ja teki jopa vähän kipeää, kun The 69 Eyes rullasi settinsä läpi.

"I've never seen the dawn like this before
Tears on the night turn to diamonds in your eyes
In the face of the world's ugliness
Sister of charity
Remains a mystery"

Sitten elinkin taas rinnakkaistodellisuutta seuraavat kolme päivää. Synkeänromanttisen musiikin, pitkien iltojen, sekavien junamatkojen, kylmien päivien rinnakkaistodellisuutta.
HIM rentouitui keikka keikalta, herkistyi joka ilta enemmän, nauroi ja vitsaili. Valon Helsingin keikan ärtymys vaihtui Seinäjoen läpänheittoon Ellan kanssa sinkkisuihkeesta ja Tampereen poukkoileviin spiikkeihin.

"Onko mun kuoro valmiina?"

(kyllä me oltiin)

"What a wicked game to play
To make me feel this way
~
No I don't wanna fall in love
(THIS GIRL IS ONLY GONNA BREAK YOUR HEART!!!!!!)"

"Tears on tape

She surrenders needle in arm

While we dance into the storm

And for a moment there’s no pain

For once there’s no more pain in your eyes

And maybe we’ll love, just enough

To convince us to keep breathing on"

Viimeisen kerran kurkkasin olan yli lavan yllä hieman uhkaavana, hieman surumielisenä roikkuvaa logoa.
Sen alla ei enää musiikki soisi.

Jotenkin kaikessa on ollut sopivaa symboliikkaa. Symboliikkaa siinä, kuinka hukkasin Monroes-kaulapantani Briteissä, juuri nyt, juuri tuolla reissulla, juuri tässä elämäntilanteessa, juuri tuohon maahan. Symboliikkaa HIMin settilistan Wicked Gamessa ja Tears On Tapen sanoissa. Symboliikkaa niissä hetkissä, joissa Patti Smithin Because The Night tai The Goo Goo Doll'sin Iris on alkanut soimaan.

Vuosi 2017 oli kahtiajakautunut. Luopumisen ja hidastamisen sekava kevät, uuden alun ja liikkeellelähdön syksy. Ei yhtään sen selkeämpi, mutta niin paljon valoisampi. Sukelsin pää edellä seikkailuun tuntemattomaan, juurikin näin vtun kliseisesti. 

Vuonna 2017 sain olla ylpeä itestäni. Sen jos jotain voin sanoa.

Sopivan kuvaavaa on, että sekä edellisen vuoden viimeinen että tämän vuoden ensimmäinen päivä sisälsivät matkustamista. Vuoden viimeiset ja ensimmäiset tunnit tuhlasin juomalla kuoharia vesilaseista, kuuntelemalla Bowieta sekasorron keskellä ja katselemalla ilotulitteita kerrostalojen välistä vähän palellen parvekkeella, takkutukkaisen olennon kanssa. Täydellistä.
Täydelllstä, vaikka missattiin vuoden vaihtuminen minuutilla.

Sanottaisko, että tänä vuonna vauhti vaan kiihtyy.