6:10 my eyes are red"
Noh, 6:10 mä istuin jo meikattavana.
Prinsessapäivä.
Mitä tästä päivästä nyt voi sanoa. Ei niitä tunteita voi pukea sanoiksi. Ei ne välttämättä suuria ja hienoja ole, mutta jotain koreaa ja arvokasta kuitenkin.
Kun koulun aula alkoi täyttyä värikkäistä mekoista ja tummista puvuista, ennen kaikea kauniista ihmisistä, ei voinut muuta kuin hymyillä.
Omaa mekkoani ompelin sormet verillä vielä kaksi iltaa ennen h-hetkeä. Kaikki vaiva oli sen arvoista; kattokaa nyt sitä!
Ja kyllä sitä kehuttiinkin!
"Noora oh my god sun mekkos! Varmaan sä oot tehny ton ite!"
"Sä oot niin oman tyylises!"
Parini Tommikin oli vahvasti sitä mieltä, että mulla oli hienoin mekko.
Tässähän ihan punastuu.
Staten punainen matto ja hyvää ruokaa. Se valkoviinilasillinen jota ei olisi saanut tilata; kerrankos tässä wanhoja ollaan.
Mummojen ja vaarien hymyileviä katseita Koukkuniemessä, kun pyörähtelimme vanhusten iloksi.
Lisääntyvä riehakkuus ja samanaikainen jännitys kohti iltaesitystä.
Aristavat jalat, hädistuskin jaksoi edes kävelllä.
Pieni hetki kaikkien katseiden keskipisteenä, kun niiaat koko yleisölle.
Hymy, joka ei lähde pienistä virheistä huolimatta kulumallakaan, kun pyörii tanssilattialla.
Ja se haikeus, kun kävelee pois oman osuutensa jälkeen.
Koko omatanssin idean tajuaa kohdassa "Kädet! Nosta ne reippaasti ilmaan! Pää! Käännä katse käsiesi suuntaan!" ja kaikki mitä näät on käsien meri edessäsi.
Wheeeeeeeeeeeeeeeeee...
Viestinnän hurjat
Wanhat ja viisaat, fiksut ja filmaattiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti