Mä tuijotin sua kun nukuit, näytit niin levolliselta.
"Ja mä vartioin sun unta, kunnes silmät sumenee..."
Niin monta kertaa oon istunu alas ja alkanu kirjottaan tätä. Niin monta kertaa oon painanu mieleeni hetkiä, joista haluan kertoa. Niitä hetkiä alkaa olla jo liian monta, että osaisin niistä kaikista teille runoilla.
Kävin Lontoossa tsekkaamassa, onko suurkaupungin boogie sama kuin kolme vuotta sitten.
Näin Pimeyden Prinssin ja jumalattaren. Näin enkeleitä. Näin auringonlaskuja ja -nousuja, aamu-usvaa, pöllyävää hiekkaa, geokätköilyä, öiset värivalot ja mustikkametsän, ja kaiken siitä väliltä.
London Calling
Jostain äiti sai päähänsä, että tänä kesänä pitää lähteä Lontooseen. Niimpä mä pakkasin reppuni ja lähdin viikoksi kaupunkiin, jonne on ollut ikävä siitä saakka kun sen pinnalta lentokoneen pyörät viimeksi nousivat. Nappasin kiinni kaupungin rytmistä kuin en koskaan olisi lähtenytkään. Neuvoin äitille ja pikkuveikalle kuinka metro pelittää, ja niin me viiletettiin pitkin kuumeisesti sykkivää Lontoota.
Mä rakastan sitä kaupunkia.
Satuimme Oxford Streetille juuri London Priden aikaan ja sydämeni oli pakahtua. Niin paljon ihmisiä, niin paljon rakkautta. Musiikki soi ja ihmiset huusivat.
Portobello Roadin värikkäät kadut, loppumaton katuruoan tuoksu. Sadekuuroista viis. Camden Townin vilinä ja uudet kengät ja ne miljoonat levyt jotka olisin halunnut ottaa mukaan kaikki.
"Your mother and brother look weird, they need to be converted!"
Suurkaupunki on kauneimmillaan yöllä.
Taianomaisimpia hetkiä oli pysähtyä tuhatvuotisen kirkon raunioille keskellä toimistotaloviidakkoa. Seinillä kiemurteli muratit ja murentunut kellotorni kurotteli kohti taivasta lasirakennusten välistä. Jotenkin ainainen liikenteen ääni hiljeni siellä askeleista kuluneiden portaiden, lahonneiden penkkien ja kukkien seassa. Hetken sai vain hengittää. Historia humisi ohi.
Kyllä mä vielä palaan.
Children of the Grave
Lontoon ja Helsingin väliin mahtui monta sateista, itkuista päivää, Atomirottaa nurmikolla istuen leppäkerttujen hyökkäyksen alla, hiusten letitystä siskojen kanssa, kuusen alla piilottelua ja öistä sateessa keinumista. Pitääkö mun otsaani leimata että Älä Huoli Tyttö vai mitä, että sen muistaisin?
Noh, tungin kamerani kukkalaukkuun ja nenä vei Stadiin. Systerin kanssa päätimme jättää ahdistukset Tampereelle ja kulkea kokonaisen päivän tuulisessa Helsingissä. Mitä muuta muka voi bussissa kuunnella kun Kaija Koota? Katselimme ohi kulkevia ratikoita Suurkirkolta, kuuntelimme vähän lisää Atomirottaa (ai miten niin se on tän kesän soundtrack?) ja aurinko lämmitti vähintään yhtä paljon jalkoja kuin mieltä.
Bar Bäkkärin punaisissa valoissa nykyhetki karkasi hetkeksi, hylkäsi meidät ja Painfeltin hullut ja jätti elämään vähän vinoa todellisuutta. Näinkö se aina käy?
Vaan kuinkas sitten kävikään? Hyppäsin takaisin bussiin, matkasin takaisin kotiin, koska rahat eivät riittäneet yöpaikkaan. Kampin ovien taakse vilkuttamaan jäänyt nuoripari vaihtui bussin ikkunasta kurkkivaan yksinäisyyteen kahdelta yöllä.
Ja muutaman nukutun tunnin jälkeen taas bussin ikkunasta vilistävän maiseman kautta takaisin Kampin betonilattioille. Seikkailin Espooseen repimään pari hassua sängystä ylös, taivastelemaan kulkemaani matkaa, ja sitten metallikansan täyttämään Kaisaniemeen. Hilluimme ihmismassassa sähkönsinisissä sadeviitoissa ja nautimme musiikin jytästä, joka värisytti rintalastaa. Kuraisissa housuissa, märissä hiuksissa ja nuhjaantuneissa makkaraperunoissa on oma tunnelmansa, jonka löytää vain harmaasta Suomalaisesta kesäillasta festareilta. Jonkin suuren odotus väreili ilmassa.
Ja suurta me saimme. Kimaltavan Pimeyden Prinssin, hymyilevän Tony Iommin, Geezer Butlerin jonka soitto oli kuin muuri. Kymmeniä tuhansia huutavia metalli-ihmisiä.
"Revolution in their minds - the children start to march
Against the world in which they have to live
And all the hate that's in their hearts
They're tired of being pushed around
And told just what to do
They'll fight the world until they've won
And love comes flowing through"
♥
Yöbusseissa kohtaa suomalaisen miehen syvimmän olemuksen, kun humalainen äijä toisensa perään kertoo ne samat elämänohjeet, jotka kaikessa kliseisyydessään ovat kaikki totta. Hei, sulla on kyllä kaunis hymy, pysy omana ittenäs!
Silitin sun hiuksia pimeessä ja nukahdin vaikkei väsyttänyt.
Dancing Barefoot
Päiväkirjamerkintä 11.7.2016
"Huhhuh. Oon edelleen ihan pöhnässä, liikuttunu, tiloissa, väsyny... Ruis fucking Rock eilen. Naurua, itkua, huutoa, tanssia, lämpöä ja märkää... Atomirotta, Monroes ja Patti fucking Smith."
Sitä kaikkea. Kikattavia mimmejä junan lattialla, auringonpastetta, tarinoita.
Sitä pöllyävää hiekkaa ja heinää.
Heti laitettiin bileet pystyyn. Jos Atomirotta vetää jokasen keikkansa samalla intensiteetillä kun kello kaks iltäpäivällä Ruissin teltassa, ihmettelen miten koko maapallo ei ole vielä posahtanut taivaan tuuliin niiden voimasta. "Ruissalo po-po-pomppii..."
Sitten eräs bändi, josta mulla ei riitä enää muuta sanottavaa kuin että kovasti, kovasti rakastan. (joo me puhuttiin tän kliseisyydestä, sorry Siirey :'D)
Tässä kohtaa multa loppuu sanat. Sisällä velloo sellanen valtameri että ihan hirvittää. Päiväkirjan sivuilla vilahtelevat sanat "kylmät väreet", "karisma", "kyyneleet", "transsitanssi", "hurmos", "yliluonnollisuus".
Mä en tiennyt mitä odottaa, mutta se mitä odotin ei ollut kylmät väreet ja kyyneleet jo tokan biisin kohdalla. Se ei ollut hurmoksellinen laulaminen, tanssiminen, huutaminen. Karismaa osasin odottaa, mutten sellaista joka imaisee kaiken sisäänsä. Odotin legendaa, sain jumalattaren.
"I cried, break it up, oh, now I understand
Break it up, and I want to go
Break it up, oh please take me with you
Break it up, I can feel it breaking,
I can feel it breaking, I can feel it breaking,
I can feel, I can feel, I can feel, I can feel"
Painostava hiljaisuus laskeutui niityn ylle. Humina kuului aivan meidän yläpuolelta, kyyneleitä ei olisi huomannut ilman kirveltävää glitteriä pitkin poskia. Elegie.
Ja sitten hiljaisuudelle annettiin kyytiä, kun IHMISILLÄ OLI VOIMA, korvat joilla kuunnella ja ääni jolla huutaa. Transsi levisi, messu eteni. Patti saarnasi luonnosta ja uudesta sukupolvesta, runoilijoista ja rakkaudesta tietenkin. My Generationin lopussa hän repi kitarasta kielet irti, yksi kerrallaan, huusi suoraa huutoa, lopulta kohotti kitaranraadon kohti taivasta ja huusi, kuinka se on ainoa ase jota tarvitsemme. Rosoista sähköä kulki holtittomasti sinne tänne, se raastoi mukaansa vielä lisää kyyneleitä, ne tuntuivat kumpuavan sydäntäkin syvemmältä. Yhtäkkiä kädessäni oli yksi rumpujen päällä olleista valkoisista ruusuista ja istuin maassa, pölyn peitossa, täristen. Siiri läsähti viereen. Tuijotettiin toisiamme, kaikki mitä sain suustani oli: "Oli aika vtun uskonnollinen kokemus."
Huuhdoimme kooman pois meressä kahlaten, tallustelin läpimärissä kengissäni hiekalla kunnes jalat eivät enää kantaneet.
"Here I go and I don't know why
I flow so ceaselessly
Could it be he's taking over me
I'm dancing barefoot
Headin' for a spin
Some strange music draws me in
It makes me come up like some heroine"
This is the girl
Kun me maataan välkkyvissä valoissa lattialla sylikkäin, yritän painaa mieleeni hetken lämmön, ja unohtaa kaiken muun.
Patti Smith - After The Gold Rush
Kun me nauretaan ja taas kerran letitetään toistemme hiuksia, yritän keskittyä vain siihen. Kenestäkään muusta kuin meistä ei voi lähteä niin typerää läppää, vai mitä sanotte, kuinka moni muun on laulanut Isäntä Vei Tehtaan Pois että "isäntä söi tehtaat pois"? Naurakaa vaan.
Mun piti kertoa vielä mummolassa mustikkamettässä vietetyistä tunneista, vanhoista rappusista ikkunan alla, suopursujen tuoksusta, vihreydestä ja Pelle Miljoonan kirjoista jotka resonoi selkäpiin kanssa, mutta se kaikki tuntuu jotenkin yhdentekevältä. Sisälläni asuva melankolinen rauha meinaa jäädä levottomuuden alle, pakko pysyä liikkeessä. Kaikki voi romahtaa koska vaan.
Haistatteko, että olen kuunnellut Pattia tätä kirjoittaessa?
