Patti Smithin lukeminen on kuin vahvojen särkylääkkeiden ottaminen: valheellista rauhaa.
(Miten tammikuisen Turunreissun junalippu on päätynyt kirjanmerkiksi?)
Levottomuusmelankolia ei jätä rauhaan. Painostava ilma painaa kasaan, joku ei ole aivan siellä missä pitäisi, en vain keksi mikä. Ikävä on, ja kulmat kurtussa. Pakotan itsestäni ulos asioita ja pakoilen ihmisiä.
Hauraat luut eivät kolistele enää näillä räsymatoilla, eivätkä missään muuallakaan. Tuhat kukkaa peitti mummon leposijaa ja se valheellinen rauha meidän mieliä. On kummallisen raastavaa katsella niin hauraita ihmisiä.
Mutta oletteko koskaan kuulleet siitä, että jos uskoo unelmiinsa, ne toteutuvat? Mä olen joskus kuullut. Mä päätin kokeilla, sillä yrittänyttä ei laiteta. Kokeilin, ja kenties onnistuin.
Kerron heti, kun on jotain kerrottavaa. Nyt vain uskon ja toivon, että pysyn nuoralla.
(Olen tuhoon tuomittu, kun haluan näyttää ilta-auringon kultaamat puut sinulle)
Siihen saakka, olen vain ja toivon. Katoan kartaltakin kai, päästän jännitteestä irti, toivon. Lasken sykettä, toivon. Vedän henkeä, kuten käskit minun tehdä. Syön porkkanoita. Selaan sivuja.
Kappale kulkee nimellä Hallelujaa.m4a, ja juuri nyt se on ainoa asia mikä mua voi rauhoittaa.
Levottomuuden linnakkeessa.
